Monthly Archives: December 2016

Painovoima, massa ja kuolema

Makasin taas viime yönä silmät kiinni sängyssä ja katsoin suljettujen luomieni läpi toiseen maailmankaikkeuteen. Lähestyin massaa, sitä pienintä, jakamatonta hiukkasta, joka aiempien pohdintojen perusteella on paljastunut aukoksi toiseen universumiin, kosmokseen.

Pyörin sileän rantakivennäköisen massan ympärillä ja pohdin, millainen se on sisältä? Sisältä se on jakamaton, ja koska se on jakamaton, sen on loogisesti oltava ääretön. Miten ääretön voi näyttää sileältä rantakiveltä jonka reunat ovat hioutuneet pyöreiksi ja jolla näyttäisi olevan äärirajat joka puolella?

Entä miten on mahdollista astua tuon kiven, massan sisälle,  pian kävellä sinisen valtameren toisella puolen rantaa ihan toisesta kivestä ulos? Voisiko tällä mahdollistaa matkustus ympäri meidän tuntemaamme avaruutta?

Kyllä. Vastaus on kyllä. Voimme astua massan, kiven sisälle ja kävellä ulos hetken kuluttua kymmenen tuhannen kilometrin päässä toisen mantereen rantakivestä ulos. Kaikki massa on yhdessä tilassa, vaikka meidän ulottuvuudessamme näyttää siltä, että massat olisivat irrallisia kiviä satunnaisesti ripoteltuna siellä täällä rantahiekkaa.

Siis teoreettisesti voisimme matkustaa vaikka toiseen galaksiin silmänräpäyksessä. Ellemme eksyisi.

Koska minua kiinnostaa enemmän se, mikä on tuo toinen kosmos, kuin se, miten sitä voi hyödyntää meidän universumissamme, makasin kolme tuntia sängyllä silmät kiinni tuijottaen katossa pyörivää rantakiveä.

Keskitin kaiken huomioni siihen. Sitten tunsin kun sain intuition. Välittömän kokemuksen siitä, mikä se on.

Koko kehoni romahti kasaan. Aloin tuntea kuoleman läheisyyden. Tajusin välittömästi koostuvani itse tuosta massasta. Sormeni, hiukseni, varpaani, vatsani, pääni – kaikki minussa koostui tuosta massasta. Ja kun siihen yhdistin aiemman pohdintani sen todellisesta olemuksesta: se on aukko kahden kosmoksen välillä, tunsin hipaisevan kosketuksen sinne.

Tajusin, että henki minussa, elämä ja tietoisuus piti massan liikkeellä, hyödynsi sitä, tässä meidän kosmoksemme luonnonvoimilla hyödynsi massaa, sai hermoverkkoni aivoissa välittämään tietoa, yhdistämään päätelmiä, muistamaan, aistimaan ja unelmoimaan tiedosta, niin myös kuolema purkaisi minut massaksi.

Kuolema valuttaa ihmisen, elämän, massan sille puolen aukkoa, jossa tuo toinen todellisuus toteutuu omine luonnonvoimineen.

Tajusin, ettei siellä ole ulottuvuutta, ei painoa, ei tilavuutta, ei valoa, ei mitään tuntemaamme luonnonvoimaa tai -lakia, vaan siellä oli kosmos jonne ei voisi päästä, vaan jossa minä jo olin valmiiksi.

Makasin liikkumatta sängyssäni. Ymmärsin, että yhteys massaan, kosmokseen tapahtuu välittömän ymmärryksen kautta. Ja ehkä, ehkä sitten kun saan muutaman tosiasian ongittua toisen kosmoksen luonnonvoimista, saan sen tarjoaman tiedon, käsitteiden, logiikan ja jaettavan ymmärryksen piiriin.

Tämä synnytti haasteen selviytyä ilman järjen häivää, järjen voimaa. Mutta enhän kiinnostunut sen hyödystä, vaan siitä itsestään.

Painovoima ja massa, pohdintaa

Viime aikoina olen huvitellut painovoiman ja massan olemuksia pohtien maaten selälläni sängyssä ennen nukahtamista. Tämä pohdinta silmät ummessa on osoittautunut melkoiseksi seikkailuksi. Kuten edellisessä artikkelissa kuvailin, painovoima on ylivirtaavaa “ainetta” toisesta ulottuvuudesta. Ylivirtaava “aine” työntää kappaleita tosiaan kohden, kohtisuoraan toista kappaletta oleva pinta ei virtaa, ja me ymmärrämme tämän painovoimana.

Toinen ulottuvuus on massa. Tai paremminkin – se mitä kuvittelemme massaksi, on oikeastaan aukko massaulottuvuuteen.

Massa on pienin mahdollinen jakamaton materiaalin ilmiasu. Massasta koostuu materiaalit kuten atomit, molekyylit, valtamerilaivat ja valtameren suolainen vesi.

Kun katson ylöspäin päivällä, näen auringon lipuvan uljaasti sinisellä taivaalla. Joskus aikoinaan pari kymmentä vuotta sitten näin välittömänä totuutena, intuitiivisesti auringon suuren linnun poikki leikattuna jalkana. Me ikään kuin katsomme pyöreää palloa, mutta näemme vain pyöreän pallon, vaikka voisimme havaita sen halkileikatuksi palaseksi valtavan linnun keltaista koipea. Jos näkisimme tarkasti, havaitsisimme auringon säteissä siivet, kuten pieni lapsi ne näkee, näkisimme ympäri levittyvät sulat, uljaan nokan tuijottavien silmien välissä. Näkisimme taivaan linnun.

Pari vuosikymmentä vuotta sittten näkemäni surrealistinen kuva auringosta oli ensiaskeleeni ymmärtää massan pinnasta aukeavaa kosmosta.

Massa on pienin olemassa oleva materiaali. Koska se on pieni, pienempi kuin atomi, pienempi kuin elektroni, neutroni, protoni, kuvaan sitä poimimalla meren rannalta sileän, harmaan peukalon kokoisen kiven. Nostan sen ylös kädessäni, kierrän sitä sormieni päissä ympäri, näen sen jokaisen reunan, sivut, ylä, alareunan.

Sitten lasken sen maahan ja kierrän kävellen sen ympri. Näen edelleen tummanharmaan, sileän kiven jolla näyttää olevan äärireunat ja tilavuus.

Tilavuus on massasta puhuttaessa totuttu aistimus, se on virheellinen tottumus. Massa on aukko toiseen ulottuvuuteen kuten kuvasin edellisessä artikkelissa.

Voimme siis mennä miettien kiven sisälle, ja jos ymmärrämme mitään ympärillemme ilmestyneestä, olemme saapuneet ulottuvuuteen. Tässä ulottuvuudella ei ole reunoja, vaikka kiven ulkopuolelta katsoen siltä vaikuttaa.

Massan sisälle ei niin vain mennä, sillä se on äärimmäisen pieni, itse asiassa pienin mahdollinen aukko toiseen ulottuvuuteen. Me tunnemme kiven painon kädessämme. Me tunnemme kovuuden. Me tunnemme sen säilyttämän auringon lämmön. Mutta päästäksemme tuon kiven sisälle, meidän on fyysisen siirtymisen sijaan siirryttävä pohtimaan sisälle pääsyä.

Emme voi halkaista massaa, emme voi, vaikka kiven voimme halkaista moneenkin osaan. Massa on jakamaton. Se on pienin mahdollinen aukko kahden todellisuuden välillä. Molemmilla puolilla on omat luonnonlakinsa, molemmilla puolilla on aistimukset. Aistivälineet poikkeavat toisistaan. Aistimuksia ei kykene jakaa yhden mittaamattoman avaruuden sisältä toisen mittaamattoman laajan massan sisälle.

Meillä on siten edessämme pohdittavana kaksi universumia. Tämä kosmoksemme jossa sijaitsee se kaikki mitä aistimme, valon, säteilyn, leveyden, korkeuden ja pituuden, ajan, matkan, suhteellisen ajan, painon, materiaalin kuten tähdet ja galaksit. Meidän universumimme jatkuu ikuisiin joka suuntaan. Ja sitten tämä massa, meren rannalta löytynyt kivi, kuten sitä kuvailin. Se on portti toiseen universumiin.

Pohdinnassa on syytä ymmärtää se, että tietoisuutemme on muodostunut hahmottamalla omaa kokemusperäistä maailmankaikkeutta. Meillä ei ole mitään kokemusperäistä, ei mitään aistittua siitä, mikä on massa, mitä siinä maailmassa, sen universumissa tapahtuu.

Jotain viitteitä kuitenkin meillä on. Kvantit, kvarkit ja hiukkaskiihdyttimien ilmiöt ovat murtaneet materiaalin ja paikan suoran suhteen. Havainnoista johdetut käsitykset ovat todentanut sen, että yksi hiukkanen voi olla monessa paikassa ja siirtyä paikasta toiseen ilman kosmoksemme etäisyyden ja paikan luonnonlain mukaisia esteitä.

Mitä ihmettä. Olemmeko saaneet sittenkin havainnon toisen universumin, kosmoksen, luonnonilmiöistä? Sen aistiminen meidän välineillä piti olla mahdotonta.

Ei aistiminen tietysti ole mahdotonta, vaan edellyttää hahmottamiemme ilmiöiden, kuten painovoima, tulkintaa. Siitä jatkan joskus toiste.

 

Painovoima, kosmos, pohdintoja

Painovoimasta pari sanaa

PAINOVOIMASTA

Mitä painovoima on? Kaikkialla näkyvässä avaruudessa planeetat muodostuvat pyöreiksi. Syynä on se yksinkertainen tosiasia että massa vetää puoleensa toisia massoja massojen keskipisteeseen. Painovoimaa tutkitaan kiihkeästi ja siitä on löytynyt mielenkiintoisia tutkimussuuntia.

Painovoima on oikeastaan materiaalista irtoavaa heikkoa painovoimavirtaa. Virta vain jostain nykytietämättömyyden syystä heikkenee toisen kappaleen vaikutuksessa. Näin jokapuolelle työntyvä virta heiketessään yhdellä kappaleen sivulla johtaa siihen, että materiaalin muut sivut työntävät tuntemamme fysiikan lakien mukaisesti kappaletta kohti toisiaan. Periaate on siis sama kuin fotonimoottori.

Tämä oivallus synnyttää kiehtovan tarpeen hallita kappaleen painovoimaa. Synnyttämällä vastaava ilmiö kuin kahden massaisen välille syntyy, voimme nostaa materiaalin levitoimaan esimerkiksi maan pinnan yläpuolella ikään kuin tällä ei olisi painoa.

Miten “kommunikoidaan” materiaalin kanssa niin, että sen painovoimavirtaa hallitaan? Tuota painovoimahiukkasainetta ei tavoiteta nykyinstrumentein. Vasta kun se on tavoitettu voidaan ymmärtää miten eri paikoissa sijaitsevat massat voivat tietää toisistaan. Ja ennen kaikkea – miten virtaa hallitaan. Kvanttitutkimus on rikkonut paikan ja materiaalin lujan sidoksen, mutta tämä ei riitä selitykseksi. Tähän tarvitaan tutkimusta moniulotteisesta avaruudesta joka valitettavasti piiloutuu havaintokykymme ulottumattomiin.

Voimmeko todeta aistiemme harhauttaneen meidät ymmärtämään painovoiman aistiemme tarjoamissa ulottuvuuksissa, olemmeko tarkastelleet sitä kuin aurinkoa joka näyttää kierävän maatamme, rajallisesta aistimaailmastamme?

PAIKKA JA MASSA

Kun lähestytään kappaletta, oletettavasti kappale on jotain millä on massa, ja näin ollen sillä on painovoima, eli se vetää jotain puoleensa jonkin joka vetää sitä myös puoleensa, lähestymme jotain pienempää ja pienempää. Ensin näemme massan, vaikkapa valtamerialuksen leveän kyljen, saavumme sitä kohti, näemme yksittäisen teräslevyn, siinä pultin, pultissa rauta-atomin, siinä vaikkapa rauta-atomin protonikeskittymän, yhtä hyvin voisimme lähestyä eletronia, tai valkoista höyhentä, sillä isolla kuvalla ei ole merkitystä, vaan yhä pienevällä jollakin. Jollakin.

Tuo pienenevä lopulta vaikuttaa päättyvän kuin seinään. Saavumme johonkin hajoamattomaan. Sille on annettu tieteen historiassa nimiä. Atomi, kunnes se ei ollutkaan pienin, protoni, kunnes se hajosi instrumenttiemme linssissä vielä pienempiin osiin.

En siis yritä leikkiä fyysikkoa tai muuta luonnontieteilijää joka käy hakemassa instrumenttiinsa lisää linssejä, tehokkaampia hiukkastunnistimia, vaan oikaisen suoraan siihen itseensä. Massaan. Kutsun sitä massaksi.

Massalle, sille rajalle johon saavuimme voi toki antaa muitakin nimiä, portti, aukko, musta pinta jne. On oikeastaan ihan turha todeta, että massaa lähestyämme saavumme aina vain lähemmäs jotain joka lopultakin osoittautuu äärettömäksi lähestymiseksi. Lähestyminen ei pääty milloinkaan.

Lähestymistä voisi verrata lähestymiseemme peiliä. Ensin näemme koko vartalomme, sitten ylävaralon, kasvot, silmät ja nenän ylävarren, ripsien kehystämän ja luomien piirittämän silmämunan, iiriksen. Oleellista ei ole ymmärtää mitä lopulta tulee, vaan ymmärtää, mitä mahdoton ja ikuinen pienemmän löytäminen merkitsee.

Massa on portti äärettömään lähestymiseen. Ja sen sisällä on lähestymisestä tarkastellen toinen äärettömyys. Massa, jakamaton seinä, harmaa, musta, pyöreä, litteä, tällaisella kuvausyrityksella ei ole merkitystä, sillä pohdin, en ole rvostetu fyysikko, vaan olen pohtija, pääsetessämme massan sisäpuolelle, eli sinne, missä ei ole mitään pienempää tarjolla, on vain jakamaton massa.

Tässä on yksi iso paradoksi. Emme voi mennä pienemmäksi jakautumattoman sisälle, sillä mennessämme, päädymme analyyttiseen tilaan jossa massasta on löydyttävä jokin vielä pienempi hiukkanen joka voidaan lävistää, jonka lomaan mennä, osien välissä kulkea. Näin ei ole.

Kun saavumme aidon massan sisälle, päädymme yhteen uuteen ulottuvuuteen.

MASSAPAINE

Nyt palaan aluksi kuvaamaani massapaineeseen. Edellisessä luvussa pohdin massan tilaa. Se ei, jos olette seuranneet tarkasti, ole tila, vaan se on ääretön, sillä sitä ei voi jakaa, vaan se on toinen ulottuvuus. Siellä ei ole reunaa, vaan kuten avaruus, se on reunaton, kosmos, siellä on toinen tila.

Massa on sisältä ääretön ulottuvuus. Ääretön luo energiaa itsessään. Äärettömyyden yksi ehdoton edellytys on sen kyky luoda energiaa “tyhjästä”. Koska se on ääretön, se luo energiaa, se läikkyy yli. Yli läikkyminen on yhtä luonnollista kuin energian olemassa olo. Kun on jotain ääretöntä, on olemassa voimia, mitkä on löydettävä, analysoitava, mitattava.

Massan yliläikkyvä energia on tekstin alussa kuvaamaani painovoimavirtaa. Yritän perustella sitä. Massan portista, äärettömyyden tilasta, aukosta, virtaa ylijäämää. Portista yhdestä ulottuvuudesta toiseen ulottuvuuteen. Se virta muodostaa tuntemamme painovoiman.

Kuten kuvasin, painovoimaa voi verrata fotonisuihkuun, sillä on työntövoima, työntävä voima, mutta tietysti sen mittaaminen “hiukkasena” on mahdotonta, sillä se läikkyy yli ulottuvuudesta jossa meidän käytettävissä olevat aistimme eivät millään tavalla toimi. Se energia, voima, ei herätä meissä mitään, silmämme hermot eivät valotu siitä, puntarimme eivät heilahda siitä, herkimmät äänilaitteet eivät tunne sen aaltoja. Eikä sen liikettä voikaan kuvata aalloiksi, sillä, kuten olen jo toistanut ja toistan uudelleen, se ei ole tästä ulottuvuudesta.

Massapaino vaikuttaa vain massaan. Itse paineen osaa emme voine löytää. Siksi meidän on katsottava sitä epäsuorasti.

Massapaineen läikkyminen yli massan tuolta ulottuvuudesta tähän ulottuvuuteen aiheuttaa gravitaatioksi tuntemamme voiman. Sen me tunnistamme. Se on epäsuora havaintomme. Se todentaa vaikutuksen olemassa olon.

MASSAN SISÄLLÄ PAIKASTA TOISEEN

Nyt viisas lukija muistuttaa minua, että sanoin painovoiman, massasta yli läikkyvän virran tunnistavan toisen kappaleen, tunnistaesaan toisen kappaleen, virta ikään kuin pimenee.Vähän niin kuin kuun pimennys kun aurinko ei paista siihen maan ollessa välissä.

Miten “säteily” voisi havaita “hei tuolla on toinen planeetta kuu, älä aurinko lähetä valovirtaa sinnepäin”?

Tuo on erinomainen kysymys, ja kertoo siitä, että arvon kuulijani olet hereillä.

Ei, ei, ei ole massojen välistä empatiaa. Yksi massa ei sano toiselle massalle – älä tänne päin läiky. Kyseessä ei ole mitään tietoista toimintaa, etkä varmasti odottanut minun alkavan animoimaan massaa? Selitys on yksikertainen, ja ymmärrät kun palaan aiheeseen massa.

Tai palaan paremminkin massan sisälle. Olemme siis saapuneet massan rajapintaan ja astuneet portista sisälle massaan. Kuten aiemmin kuvasin, on jo loogista ajatella sen olevan ääretön sisältä, sillä se ei sijaitse tämän maailmamme mitta-asteikoissa kuten lähestyämme massaa jouduimme todeta. Se pieneni lopulta jakamattomaksi, vaikkakin ei pienentynyt, mutta jakamattomana olisi sen sisälle pääseminen paradoksaalisesti sen jakamista.

Kun olemme päässeet massan sisälle, siellä aukeaa toinen ulottuvuus. Sanokaamme sitä vaikka rinnakkaiseksi avaruudeksi, kosmokseksi. Sanon vain näin, koska enole mahtipontinen, vaan yritän selittää pohdintaa ymmärrettävästi, jotta olisi helpompaa kuvitella ja pohtia siellä massan sisällä olemista.

Ollessamme astuneet tuon massan sisälle,  palatkaamme pohtimaan “ulkopuolella” ihmetystä herättänyttä kysymystä siitä, miten massa voi tunnistaa toisen massan, vaikka ne ovat erossa toisistaan, niiden välillä on etäisyys, eivätkä ne lähetä mitään signaaleja toisilleen, ei sähkötä, ei lähetä tekstivistiä, ei. Ei sillä nehän nimenomaa pimenevät, sammuvat toisilleen.

Miten ne sitten “kommunikoivat”? Eivät ne itse asiassa kommunikoi, vaan ne ovat kiinni toisissaan. Massan sisällä kaikki maailman massat ovat samaa.

Hetkinen. Väitänkö siis että maapallo ja kuu ovat massasta katsoen samassa paikassa? Kyllä.

Väitänkö todellakin, että aurinkokuntamme planeetat ovat itse asiassa massan ulottuvuudessa kiinni toisissaan? Kyllä.

Siis ei kait voida vaittää, että kaikki tähdet, olivat ne galakseja tai aurinkomme tapaisia yksittäisiä aurinkokuntia, supernovia, atomipölyä joka vasta muodostaa planeettoja, ovatko ne samassa paikassa? Kyllä. Ne ovat massaa.

ULOTTUVUUS

Toinen ulottuvuus, ei tämä meidän leveytemme, korkeutemme, syvyytemme, tai valomme, vahva tai heikko voima, tai mikä tahansa näkyvä, ole muuta kuin sitä, minkä aistimme ovat lopulta kyenneet näkemään, kuulemaan.

Morssetamme ikivanhalla lennättimellä, kuuntelemme putkiradion rahinaa, katsomme tähtiä kaukoputkella vaikka paljain silmin emme näe valoa, ihminen on kyennyt löytää ympäriltään “näkymättömiä” voimia, radioaaltoja, ultraviolettia, gammasäteitä… Mutta yhtä voimaa emme ole löytäneet, niin kutsuttua “gravitonia”, massan yliläikkyvää virtaa.

Eikä ihme, sillä nämä käyttämämme instrumentit tunnistavat ulottuvuutemme aineen, muttei tietysti tunnista toisen ulottuvuuden “ainetta”, päin vastoin kuin massa toki tunnistaa sen, sillä sehän on itse asiassa massaulottuvuuden tuttua “mitä sitten lieneekään”.

Oleellista tässä ei ole se, mitä tänne tulee, virtaa, pursuaa, vaan se kun sukellamme massan sisälle, saavumme ulottuvuuteen jossa itse asiassa voimme siirtyä minkä maailman kolkkaan tahansa missä on massaa.

Eli kirjaimellisesti menemme laboratoriossamme koeputkessa sijaitsevat massan pinnan sisälle ja astumme ulos toisessa galaksissa.

Tässä vaiheessa luonnontieteilijät alkavat kiistää pohdintaani. “Se pitää olla mitattavissa”, “Ainahan puhetta ja kirjaimia maailmaan mahtuu, hulluutta”, “mielipuolista väittää, että pääsemme luomatta madonreikää vaivatta astumaan maapallon pinnalta toiselle puolelle maailmankaikkeutta toisen pallon pinalle hetkessä, ilman etäisyyden luomia esteitä.”

Ja kuitenkin pääsemme. Vastaan. Älkää uskoko minua. Uskokaa mittaustulosta joka todistaa minun olevan pohdintoineni oikeassa.

Millainen tutkimusasetelma todentaa väitteeni?

Yksinkertainen koejärjestys menee näin: eristetään yksi massa, se äärettömän pieni massa muista lähistöllä olevista massoista. Lähistöllä oleviin massoihin kohdistetaan, sanotaan vaikkapa massiivista fotonipommitusta. Koska astumme sattuman tielle koejärjestelyssämme, pommituksen täytynee jatkua pitkään, vuoden, kaksi, vuosikymmenen, sata vuotta, ehkä pidempään, mutta lopulta tuosta yhdestä massasta sinkoaa yksi ja sama fotoni ulos kuin yksi lähettämämme.

Se sinkoaa ulos ilman että massan paino muttuu, energiataso muuttuu, itse asiassa siinä eristämässämme ei muutu mikään, siitä vain putkahtaa valoa, pilkahtaa vaikka E=MC2 väittää mahdottomaksi putkahtavan massan muuttumatta. Miksi? Valo on mennyt ympyröivän massan sisälle, se on kiertynyt sattumalta niin että se sinkoutuu ulos tuosta yhdestä portista.

Tietenkin siitä voi sunkoutua ulos vaikka toiselta galaksilta valoa, tai miksei jopa avaruuskulkija, alieni.

Hetkinen. Sanoinko avaruuskulkija?

 

IHMISEN SIIRTÄMINEN ON KÄSITETTY VÄÄRIN (tässä ripaus skifiä koska se on “kivaa”)

Minä en ole luomassa avaruusasema Galacticasta tuttua ihmisten siirrintä. En hajoita ihmistä energiaksi, lähetä sädekimppna toiseen paikkaan ja kokoa siellä takaisin ihmiseksi. Hologrammiksi voisi onnistua, muttei muuten, sillä massa ei kulje energian mukana. Massa on aukko.

En pyri kehittää ihmisen siirrintä, vaan pyrin pohtimaan massan sisällä sijaitsevaa ulottuvuutta. Massa on aukko sinne. Aukkoa toki voidaan siirtää, mutta ei muuttamalla aukko energiaksi.

Eihän tyhjää voi muuttaa. Aukko on vain aukko. Tyhjä. Se mikä on sen sisällä on toinen ulottuvuus.

Kätevämpää, olettaen, että ihminen olisi tarpeeksi pieni, astua massan sisälle, kävellä sieltä käsin sinne, minne haluaa, vaikka Venukseen, Marssiin, tai, no, ihan minne vain. Se olisi varsinainen patikkareissu. Sillä sehän olisi toisen ulottuvuuden voimien sisällä tehty reissu.

En siis ala nyt pohtia tuota  matkailun asiaa enempää, vaan haluan vain todeta, että unohtakaa massan muuttaminen säteilyksi. Sen sijaan miettikää hetkisen omia aivojanne. Miettikää omaa kehoanne, no, vaikka yhtä silmähermon pienen pientä atomia, sen pienenpää ja pienempää hiukkasta.Mistä se on tehty. Tai paremminkin, mitä se on?

Massaa.

Mehän olemme massaa. Me vedämme puoleemme kappaleita. Joten meissä on suora kontakti johonkin.

Mihin johonkin. No herranen aika. Tietysti massaan, sillä me olemme massaa. Meillä on tämän johdosta mahdollisesti kyky aistia sen kautta ihan vaikka toisen galaksin  yhden tietyn aurinkokunnan plaeetta xyz.

Me koostumme massasta, tuosta toisesta ulottuvuudesta, joka meissä muodostaa atomeja, molekyylejä, soluja, lihaksia, ruumiin, silmämme, korvamme, ihomme – siis mehän koostumme. Massasta.

Nyt herkkänä. Kuuntele omaa kehoasi. Kuuntele korviesi massaa. Katso silmiesi massaa josta silmät koostuvat, aivot.