Kävin eilen katsomassa Aku Louhimiehen ohjaaman Tuntematon sotilas elokuvan. Mitäkö pidin siitä?
Olen nähnyt vanhan elokuvan ehkäpä nelisenkymmentä kertaa. Uuteen elokuvaan oli saatu uutta syvyyttä. Ylivoimaisen taistelija hahmo Rokan rooliin. Sen kautta tuli upeaa syvyyttä. Rokkaa näytteli Eero Aho.
Hän astui taatusti isoihin saappaisiin, sillä mustavalkoisessa Tuntematon sotilas elokuvassa olemme nähneet lähes jumalallisen taistelija Rokan. Ylivertaisen ja johtajilleen kiukuttelevan, itseohjautuvan, sisukkaan, tunteikkaan humoristin.
Nyt elokuva näytti toisenlaisen Rokan. Edelleen hän oli konekiväärijoukkueen paras sotilas. Mutta hahmo muuttui. Hahmon muutos näkyi selkeästi innokkaana Karjalan takaisin ottaja ja suomensukuisten heimojen pelastajana. Käänne hahmossa tapahtui Petroskoin valtauksen jälkeen kun marssi jatkui kohti Syväriä. Elokuva näytti Rokan inhoavan marssia Syvärille, etelään, kohti Leningradia hakaristilippujen liehuessa.
Petroskoin taakseen jättänyt Rokka soti edelleen, mutta hän ei enää ollut innokas vaan päinvastoin harmissaan. Sota oli menettänyt mielensä hänelle. Upseerit eivät olleet hänelle enää kanssataistelijoita vaan isänmaan pettureita. Rokka muuttui.
Rokka näytettiin myös rakastavana perheen isänä. Vanhassa Tuntemattomassa Rokka usein viittasi perheeseensä Kannaksella, vaimoonsa ja lapsiinsa yksin peltotöissä ilman miestään. Nyt Rokan vaimo oli muuttunut lihaksi – mielettömän kaunista vaimoa Lyytiä näytteli Paula Vesala.
Heidän herkkä kohtaaminen rintamalomilla näytettiin alastomana saunassa, sängyssä ja – arkisena työnä puukuorman teossa ja puinnissa. Olen siis nyt nähnyt Paula Vesalan alastomana – hän on ihannenaiseni. Romantikkona olisin halunnut vaihtaa paikkaani Rokan kanssa ilman kysymystäkään.
Rokka ei enää vain puhunut vaimostaan, lapsistaan, peltotöistään, vaan katsoja näki hänet kotonaan. Rokka muuttui lohduttomaksi näyksi, vaimo Lyyti kuvankaunis mutta yhtä lohduton kaipuussaan.
Suru valtasi teatterin. Syvärille jatkunut ja sen myötä Rokalle turhaksi muuttunut sota pitkittyi joulusta toiseen. Perhe oli hajalla vuodesta toiseen, rakkauden hukkaaminen sattui sydämeen, isä rintamalla korsussa ja vaimo lasten kanssa tuvassa. Näitä näkyjä yhdisti joulukuusi, kuusen koolla eri vuosina oli symbolimerkitys. Elämän merkitys korostui.
Voin todeta, että uuteen Tuntematon sotilas elokuvaan oli saatu muutakin kuin väriä mukaan. Ihmiskohtalot nähtiin syvemmin. Henkilöiden muutos näytettiin ja näyteltiin vahvasti.
Jäi elokuvasta jotain puuttumaankin. Sutjakkaat huumoripläjäykset kuten “mää ole vissi ahvena” olivat saaneet melankolisen sävyn. Rintamahuumori oli etäännytetty melankolialla. Tämä synkkyys tarttui kankaalta yleisöön. Elokuvan loputtua ja salin valojen kirkastuessa harva jaksoi nousta penkiltään, he istuivat hartaasti ikään kuin joukko suomalaisia itkisi yhdessä esi-isiemme ja esiäitiemme synkkää kohtaloa.