Makasin taas viime yönä silmät kiinni sängyssä ja katsoin suljettujen luomieni läpi toiseen maailmankaikkeuteen. Lähestyin massaa, sitä pienintä, jakamatonta hiukkasta, joka aiempien pohdintojen perusteella on paljastunut aukoksi toiseen universumiin, kosmokseen.

Pyörin sileän rantakivennäköisen massan ympärillä ja pohdin, millainen se on sisältä? Sisältä se on jakamaton, ja koska se on jakamaton, sen on loogisesti oltava ääretön. Miten ääretön voi näyttää sileältä rantakiveltä jonka reunat ovat hioutuneet pyöreiksi ja jolla näyttäisi olevan äärirajat joka puolella?

Entä miten on mahdollista astua tuon kiven, massan sisälle,  pian kävellä sinisen valtameren toisella puolen rantaa ihan toisesta kivestä ulos? Voisiko tällä mahdollistaa matkustus ympäri meidän tuntemaamme avaruutta?

Kyllä. Vastaus on kyllä. Voimme astua massan, kiven sisälle ja kävellä ulos hetken kuluttua kymmenen tuhannen kilometrin päässä toisen mantereen rantakivestä ulos. Kaikki massa on yhdessä tilassa, vaikka meidän ulottuvuudessamme näyttää siltä, että massat olisivat irrallisia kiviä satunnaisesti ripoteltuna siellä täällä rantahiekkaa.

Siis teoreettisesti voisimme matkustaa vaikka toiseen galaksiin silmänräpäyksessä. Ellemme eksyisi.

Koska minua kiinnostaa enemmän se, mikä on tuo toinen kosmos, kuin se, miten sitä voi hyödyntää meidän universumissamme, makasin kolme tuntia sängyllä silmät kiinni tuijottaen katossa pyörivää rantakiveä.

Keskitin kaiken huomioni siihen. Sitten tunsin kun sain intuition. Välittömän kokemuksen siitä, mikä se on.

Koko kehoni romahti kasaan. Aloin tuntea kuoleman läheisyyden. Tajusin välittömästi koostuvani itse tuosta massasta. Sormeni, hiukseni, varpaani, vatsani, pääni – kaikki minussa koostui tuosta massasta. Ja kun siihen yhdistin aiemman pohdintani sen todellisesta olemuksesta: se on aukko kahden kosmoksen välillä, tunsin hipaisevan kosketuksen sinne.

Tajusin, että henki minussa, elämä ja tietoisuus piti massan liikkeellä, hyödynsi sitä, tässä meidän kosmoksemme luonnonvoimilla hyödynsi massaa, sai hermoverkkoni aivoissa välittämään tietoa, yhdistämään päätelmiä, muistamaan, aistimaan ja unelmoimaan tiedosta, niin myös kuolema purkaisi minut massaksi.

Kuolema valuttaa ihmisen, elämän, massan sille puolen aukkoa, jossa tuo toinen todellisuus toteutuu omine luonnonvoimineen.

Tajusin, ettei siellä ole ulottuvuutta, ei painoa, ei tilavuutta, ei valoa, ei mitään tuntemaamme luonnonvoimaa tai -lakia, vaan siellä oli kosmos jonne ei voisi päästä, vaan jossa minä jo olin valmiiksi.

Makasin liikkumatta sängyssäni. Ymmärsin, että yhteys massaan, kosmokseen tapahtuu välittömän ymmärryksen kautta. Ja ehkä, ehkä sitten kun saan muutaman tosiasian ongittua toisen kosmoksen luonnonvoimista, saan sen tarjoaman tiedon, käsitteiden, logiikan ja jaettavan ymmärryksen piiriin.

Tämä synnytti haasteen selviytyä ilman järjen häivää, järjen voimaa. Mutta enhän kiinnostunut sen hyödystä, vaan siitä itsestään.