Painovoima ja massa, pohdintaa

Viime aikoina olen huvitellut painovoiman ja massan olemuksia pohtien maaten selälläni sängyssä ennen nukahtamista. Tämä pohdinta silmät ummessa on osoittautunut melkoiseksi seikkailuksi. Kuten edellisessä artikkelissa kuvailin, painovoima on ylivirtaavaa ”ainetta” toisesta ulottuvuudesta. Ylivirtaava ”aine” työntää kappaleita tosiaan kohden, kohtisuoraan toista kappaletta oleva pinta ei virtaa, ja me ymmärrämme tämän painovoimana.

Toinen ulottuvuus on massa. Tai paremminkin – se mitä kuvittelemme massaksi, on oikeastaan aukko massaulottuvuuteen.

Massa on pienin mahdollinen jakamaton materiaalin ilmiasu. Massasta koostuu materiaalit kuten atomit, molekyylit, valtamerilaivat ja valtameren suolainen vesi.

Kun katson ylöspäin päivällä, näen auringon lipuvan uljaasti sinisellä taivaalla. Joskus aikoinaan pari kymmentä vuotta sitten näin välittömänä totuutena, intuitiivisesti auringon suuren linnun poikki leikattuna jalkana. Me ikään kuin katsomme pyöreää palloa, mutta näemme vain pyöreän pallon, vaikka voisimme havaita sen halkileikatuksi palaseksi valtavan linnun keltaista koipea. Jos näkisimme tarkasti, havaitsisimme auringon säteissä siivet, kuten pieni lapsi ne näkee, näkisimme ympäri levittyvät sulat, uljaan nokan tuijottavien silmien välissä. Näkisimme taivaan linnun.

Pari vuosikymmentä vuotta sittten näkemäni surrealistinen kuva auringosta oli ensiaskeleeni ymmärtää massan pinnasta aukeavaa kosmosta.

Massa on pienin olemassa oleva materiaali. Koska se on pieni, pienempi kuin atomi, pienempi kuin elektroni, neutroni, protoni, kuvaan sitä poimimalla meren rannalta sileän, harmaan peukalon kokoisen kiven. Nostan sen ylös kädessäni, kierrän sitä sormieni päissä ympäri, näen sen jokaisen reunan, sivut, ylä, alareunan.

Sitten lasken sen maahan ja kierrän kävellen sen ympri. Näen edelleen tummanharmaan, sileän kiven jolla näyttää olevan äärireunat ja tilavuus.

Tilavuus on massasta puhuttaessa totuttu aistimus, se on virheellinen tottumus. Massa on aukko toiseen ulottuvuuteen kuten kuvasin edellisessä artikkelissa.

Voimme siis mennä miettien kiven sisälle, ja jos ymmärrämme mitään ympärillemme ilmestyneestä, olemme saapuneet ulottuvuuteen. Tässä ulottuvuudella ei ole reunoja, vaikka kiven ulkopuolelta katsoen siltä vaikuttaa.

Massan sisälle ei niin vain mennä, sillä se on äärimmäisen pieni, itse asiassa pienin mahdollinen aukko toiseen ulottuvuuteen. Me tunnemme kiven painon kädessämme. Me tunnemme kovuuden. Me tunnemme sen säilyttämän auringon lämmön. Mutta päästäksemme tuon kiven sisälle, meidän on fyysisen siirtymisen sijaan siirryttävä pohtimaan sisälle pääsyä.

Emme voi halkaista massaa, emme voi, vaikka kiven voimme halkaista moneenkin osaan. Massa on jakamaton. Se on pienin mahdollinen aukko kahden todellisuuden välillä. Molemmilla puolilla on omat luonnonlakinsa, molemmilla puolilla on aistimukset. Aistivälineet poikkeavat toisistaan. Aistimuksia ei kykene jakaa yhden mittaamattoman avaruuden sisältä toisen mittaamattoman laajan massan sisälle.

Meillä on siten edessämme pohdittavana kaksi universumia. Tämä kosmoksemme jossa sijaitsee se kaikki mitä aistimme, valon, säteilyn, leveyden, korkeuden ja pituuden, ajan, matkan, suhteellisen ajan, painon, materiaalin kuten tähdet ja galaksit. Meidän universumimme jatkuu ikuisiin joka suuntaan. Ja sitten tämä massa, meren rannalta löytynyt kivi, kuten sitä kuvailin. Se on portti toiseen universumiin.

Pohdinnassa on syytä ymmärtää se, että tietoisuutemme on muodostunut hahmottamalla omaa kokemusperäistä maailmankaikkeutta. Meillä ei ole mitään kokemusperäistä, ei mitään aistittua siitä, mikä on massa, mitä siinä maailmassa, sen universumissa tapahtuu.

Jotain viitteitä kuitenkin meillä on. Kvantit, kvarkit ja hiukkaskiihdyttimien ilmiöt ovat murtaneet materiaalin ja paikan suoran suhteen. Havainnoista johdetut käsitykset ovat todentanut sen, että yksi hiukkanen voi olla monessa paikassa ja siirtyä paikasta toiseen ilman kosmoksemme etäisyyden ja paikan luonnonlain mukaisia esteitä.

Mitä ihmettä. Olemmeko saaneet sittenkin havainnon toisen universumin, kosmoksen, luonnonilmiöistä? Sen aistiminen meidän välineillä piti olla mahdotonta.

Ei aistiminen tietysti ole mahdotonta, vaan edellyttää hahmottamiemme ilmiöiden, kuten painovoima, tulkintaa. Siitä jatkan joskus toiste.