Me kiihkeät runoilijat

voisimme antaa viivoittimet

sotilaille. Niillä he taistelisivat

kuin miekoilla. Ja.

Kun ovat saaneet lisää maata

vetäisivät linjan multaan,

sydän sormenpäässä

vannoisivat verivalansa,

laulaisivat kansallislaulun,

sekä julistaisivat lait

meille noudatettavaksi.

Oi itsenäisyys, vapaus!

Kun perääntyminen alkaa,

lasketaan liput, niin

linja marssiutuu tomuun,

pilvipalvelinten tarkkaillessa,

uudet viivat vedetään,

uudet laulut, lait,

da, da, copyright!

Sentti sentiltä uusia

aaria kunnes talvi

peittää viitallaan mullan,

veret jäätyvät lammikoiksi

kuun sirppi jään pinnalla

ja möhkäleiksi jalostetut

koirat ulvahtavat kodeissaan.

Pieni bussi vie

minut, Donbass lähestyy.

Läpi Venäjän, ohi Moskovan

liukuu tähtitaivas yllämme.

Kun minulta kysyvät, miksi lähdet,

vastaan ystävät seikkailijat seuranani.

Mutta miksi toistavat.

Toistan koska ystävät.

Eikö ole vihan aika kysyvät.

Kyllä, vastaan, Euroopassa on viha,

se ei ole minun Eurooppani,

ei minun vihani.

Luen uutisten höyryä,

se leviää puretun muurin yli.

Kysyvät enkö lue lehtiä?

Kyllä, maailma on paha.

Enkö tiedä mitä tapahtuu?

Enkö välitä, Krim, Mustameri?

Kyllä, välitän näin paljon,

kun bussi vie minua,

kyyneleeni lähetän Odessaan,

jota liekit piinaavat.

Sydämeni, sydämeni,

ettei kuu, ei tähdet, ei maa.

Vain ihminen, huulet, silmät.

Vannot peilin edessä, suihkun jälkeen

ymmärtäväsi pisarat kun ne valuvat rintapielessä,

julistat ymmärtäväsi ja kiskot

matkasaappaat jalkaasi ja ovella.

Pysähdyt. Olet oppinut auringon

paistavan luontoa vihreäksi talven jäljiltä.

Ja kuuntelet aivojesi tykkien jytinää,

ajatuksesi on hyytelöjuna kiskoilla. Tiedät.

Ja kun aurinko, painovoimien energia,

maa jalkojesi alla huokaisee, Eurooppa,

ajatuksillesi – kuuletko kuoleman nauravan?

Kuoleman nauravan? Sinä joka

väität tuntevasi elämän,

olevan loikkivassa jäniksessä,

rantaan huuhtoutuvassa simpukassa,

sinä väität tuntevasi Auringon, elämän?

Valon syke kämmenelläsi on

pudonnut limainen meduusa.

Tunnet painovoiman niin kuin pohjelihaksen,

tunnet maan luisen kallon jalkasi alla.

Tunnet yleviä ajatuksia

vaikket tunne elämää lain

muodostat elämästä tunteita,

vaikka muistutamme, muistutamme

maan pinnalla koukusta

roikkuvaa mureaa lihaa.

Eurooppa, sinut maalattiin

kartoille. Ääriviivasi, Dorian,

sait sisällesi ihanteen ja sydämen.

Ihosi, lihasi, veresi Atlantilta Jäämerelle,

rajapuomein verhosit alastomuutesi,

muutuit ihmiseksi saappaasta otsaan,

sait miehen ja naisen vartalon.

Sait ihmisyyden hyveineen ja paheineen.

Kauneutesi ikuistettiin, kahdet kasvosi,

sait Januksen kasvot,

kankaalle jossa tarkoin kosketuksin

voi nähdä tähtien muodostaman suun,

hämmästyksesi kasvavasta vallasta.

Juopot, elämään kyllästyneet, hullut,

himon tuoksuiset kabinetit Brysselissä,

liansiniset vallankumoukset Ukrainassa,

raskain vedoin sait kahdet kasvot.

Yhdet oikeat ja toiset ikuiset

sormeni piirtää bussin ikkunaan.

Pakkaan passin, viisumin, elämänkokemukseni ja nipun ruplia poven taskuun.

Sinne sydämen eteen,

torjumaan tullimiehiä,

ruokkimaan nälkääni,

matkalla Venäjän läpi

kohti Donbassin raja-asemaa,

avattua rajapuomia kuin suu ja ilmassa haukkuvat tykin äänet.

Rakastanko liikaa kuoleman tuoksua?

sillä kotona, pakatessani, mietin vain,

minkä värinen bussi on?

Taivas, lintujen ympärillä valo,

sanojen lento maapallon ääriviivoja myöten

taivaan rantojen taakse,

maailman elämä jota sanat yrittävät kuvata,

valo, energia, pyöreät kivet joita kutsutaan taivaan kappaleksi

ovat elämän luuta,

valo juoksevaa verta, energia lihaksia.

Me emme ymmärrä, vielä, olemassaoloa,

ei, ei se ole paradoksi.

Siksi lähden, palaan, lähden.