Painovoimasta pari sanaa

PAINOVOIMASTA

Mitä painovoima on? Kaikkialla näkyvässä avaruudessa planeetat muodostuvat pyöreiksi. Syynä on se yksinkertainen tosiasia että massa vetää puoleensa toisia massoja massojen keskipisteeseen. Painovoimaa tutkitaan kiihkeästi ja siitä on löytynyt mielenkiintoisia tutkimussuuntia.

Painovoima on oikeastaan materiaalista irtoavaa heikkoa painovoimavirtaa. Virta vain jostain nykytietämättömyyden syystä heikkenee toisen kappaleen vaikutuksessa. Näin jokapuolelle työntyvä virta heiketessään yhdellä kappaleen sivulla johtaa siihen, että materiaalin muut sivut työntävät tuntemamme fysiikan lakien mukaisesti kappaletta kohti toisiaan. Periaate on siis sama kuin fotonimoottori.

Tämä oivallus synnyttää kiehtovan tarpeen hallita kappaleen painovoimaa. Synnyttämällä vastaava ilmiö kuin kahden massaisen välille syntyy, voimme nostaa materiaalin levitoimaan esimerkiksi maan pinnan yläpuolella ikään kuin tällä ei olisi painoa.

Miten “kommunikoidaan” materiaalin kanssa niin, että sen painovoimavirtaa hallitaan? Tuota painovoimahiukkasainetta ei tavoiteta nykyinstrumentein. Vasta kun se on tavoitettu voidaan ymmärtää miten eri paikoissa sijaitsevat massat voivat tietää toisistaan. Ja ennen kaikkea – miten virtaa hallitaan. Kvanttitutkimus on rikkonut paikan ja materiaalin lujan sidoksen, mutta tämä ei riitä selitykseksi. Tähän tarvitaan tutkimusta moniulotteisesta avaruudesta joka valitettavasti piiloutuu havaintokykymme ulottumattomiin.

Voimmeko todeta aistiemme harhauttaneen meidät ymmärtämään painovoiman aistiemme tarjoamissa ulottuvuuksissa, olemmeko tarkastelleet sitä kuin aurinkoa joka näyttää kierävän maatamme, rajallisesta aistimaailmastamme?

PAIKKA JA MASSA

Kun lähestytään kappaletta, oletettavasti kappale on jotain millä on massa, ja näin ollen sillä on painovoima, eli se vetää jotain puoleensa jonkin joka vetää sitä myös puoleensa, lähestymme jotain pienempää ja pienempää. Ensin näemme massan, vaikkapa valtamerialuksen leveän kyljen, saavumme sitä kohti, näemme yksittäisen teräslevyn, siinä pultin, pultissa rauta-atomin, siinä vaikkapa rauta-atomin protonikeskittymän, yhtä hyvin voisimme lähestyä eletronia, tai valkoista höyhentä, sillä isolla kuvalla ei ole merkitystä, vaan yhä pienevällä jollakin. Jollakin.

Tuo pienenevä lopulta vaikuttaa päättyvän kuin seinään. Saavumme johonkin hajoamattomaan. Sille on annettu tieteen historiassa nimiä. Atomi, kunnes se ei ollutkaan pienin, protoni, kunnes se hajosi instrumenttiemme linssissä vielä pienempiin osiin.

En siis yritä leikkiä fyysikkoa tai muuta luonnontieteilijää joka käy hakemassa instrumenttiinsa lisää linssejä, tehokkaampia hiukkastunnistimia, vaan oikaisen suoraan siihen itseensä. Massaan. Kutsun sitä massaksi.

Massalle, sille rajalle johon saavuimme voi toki antaa muitakin nimiä, portti, aukko, musta pinta jne. On oikeastaan ihan turha todeta, että massaa lähestyämme saavumme aina vain lähemmäs jotain joka lopultakin osoittautuu äärettömäksi lähestymiseksi. Lähestyminen ei pääty milloinkaan.

Lähestymistä voisi verrata lähestymiseemme peiliä. Ensin näemme koko vartalomme, sitten ylävaralon, kasvot, silmät ja nenän ylävarren, ripsien kehystämän ja luomien piirittämän silmämunan, iiriksen. Oleellista ei ole ymmärtää mitä lopulta tulee, vaan ymmärtää, mitä mahdoton ja ikuinen pienemmän löytäminen merkitsee.

Massa on portti äärettömään lähestymiseen. Ja sen sisällä on lähestymisestä tarkastellen toinen äärettömyys. Massa, jakamaton seinä, harmaa, musta, pyöreä, litteä, tällaisella kuvausyrityksella ei ole merkitystä, sillä pohdin, en ole rvostetu fyysikko, vaan olen pohtija, pääsetessämme massan sisäpuolelle, eli sinne, missä ei ole mitään pienempää tarjolla, on vain jakamaton massa.

Tässä on yksi iso paradoksi. Emme voi mennä pienemmäksi jakautumattoman sisälle, sillä mennessämme, päädymme analyyttiseen tilaan jossa massasta on löydyttävä jokin vielä pienempi hiukkanen joka voidaan lävistää, jonka lomaan mennä, osien välissä kulkea. Näin ei ole.

Kun saavumme aidon massan sisälle, päädymme yhteen uuteen ulottuvuuteen.

MASSAPAINE

Nyt palaan aluksi kuvaamaani massapaineeseen. Edellisessä luvussa pohdin massan tilaa. Se ei, jos olette seuranneet tarkasti, ole tila, vaan se on ääretön, sillä sitä ei voi jakaa, vaan se on toinen ulottuvuus. Siellä ei ole reunaa, vaan kuten avaruus, se on reunaton, kosmos, siellä on toinen tila.

Massa on sisältä ääretön ulottuvuus. Ääretön luo energiaa itsessään. Äärettömyyden yksi ehdoton edellytys on sen kyky luoda energiaa “tyhjästä”. Koska se on ääretön, se luo energiaa, se läikkyy yli. Yli läikkyminen on yhtä luonnollista kuin energian olemassa olo. Kun on jotain ääretöntä, on olemassa voimia, mitkä on löydettävä, analysoitava, mitattava.

Massan yliläikkyvä energia on tekstin alussa kuvaamaani painovoimavirtaa. Yritän perustella sitä. Massan portista, äärettömyyden tilasta, aukosta, virtaa ylijäämää. Portista yhdestä ulottuvuudesta toiseen ulottuvuuteen. Se virta muodostaa tuntemamme painovoiman.

Kuten kuvasin, painovoimaa voi verrata fotonisuihkuun, sillä on työntövoima, työntävä voima, mutta tietysti sen mittaaminen “hiukkasena” on mahdotonta, sillä se läikkyy yli ulottuvuudesta jossa meidän käytettävissä olevat aistimme eivät millään tavalla toimi. Se energia, voima, ei herätä meissä mitään, silmämme hermot eivät valotu siitä, puntarimme eivät heilahda siitä, herkimmät äänilaitteet eivät tunne sen aaltoja. Eikä sen liikettä voikaan kuvata aalloiksi, sillä, kuten olen jo toistanut ja toistan uudelleen, se ei ole tästä ulottuvuudesta.

Massapaino vaikuttaa vain massaan. Itse paineen osaa emme voine löytää. Siksi meidän on katsottava sitä epäsuorasti.

Massapaineen läikkyminen yli massan tuolta ulottuvuudesta tähän ulottuvuuteen aiheuttaa gravitaatioksi tuntemamme voiman. Sen me tunnistamme. Se on epäsuora havaintomme. Se todentaa vaikutuksen olemassa olon.

MASSAN SISÄLLÄ PAIKASTA TOISEEN

Nyt viisas lukija muistuttaa minua, että sanoin painovoiman, massasta yli läikkyvän virran tunnistavan toisen kappaleen, tunnistaesaan toisen kappaleen, virta ikään kuin pimenee.Vähän niin kuin kuun pimennys kun aurinko ei paista siihen maan ollessa välissä.

Miten “säteily” voisi havaita “hei tuolla on toinen planeetta kuu, älä aurinko lähetä valovirtaa sinnepäin”?

Tuo on erinomainen kysymys, ja kertoo siitä, että arvon kuulijani olet hereillä.

Ei, ei, ei ole massojen välistä empatiaa. Yksi massa ei sano toiselle massalle – älä tänne päin läiky. Kyseessä ei ole mitään tietoista toimintaa, etkä varmasti odottanut minun alkavan animoimaan massaa? Selitys on yksikertainen, ja ymmärrät kun palaan aiheeseen massa.

Tai palaan paremminkin massan sisälle. Olemme siis saapuneet massan rajapintaan ja astuneet portista sisälle massaan. Kuten aiemmin kuvasin, on jo loogista ajatella sen olevan ääretön sisältä, sillä se ei sijaitse tämän maailmamme mitta-asteikoissa kuten lähestyämme massaa jouduimme todeta. Se pieneni lopulta jakamattomaksi, vaikkakin ei pienentynyt, mutta jakamattomana olisi sen sisälle pääseminen paradoksaalisesti sen jakamista.

Kun olemme päässeet massan sisälle, siellä aukeaa toinen ulottuvuus. Sanokaamme sitä vaikka rinnakkaiseksi avaruudeksi, kosmokseksi. Sanon vain näin, koska enole mahtipontinen, vaan yritän selittää pohdintaa ymmärrettävästi, jotta olisi helpompaa kuvitella ja pohtia siellä massan sisällä olemista.

Ollessamme astuneet tuon massan sisälle,  palatkaamme pohtimaan “ulkopuolella” ihmetystä herättänyttä kysymystä siitä, miten massa voi tunnistaa toisen massan, vaikka ne ovat erossa toisistaan, niiden välillä on etäisyys, eivätkä ne lähetä mitään signaaleja toisilleen, ei sähkötä, ei lähetä tekstivistiä, ei. Ei sillä nehän nimenomaa pimenevät, sammuvat toisilleen.

Miten ne sitten “kommunikoivat”? Eivät ne itse asiassa kommunikoi, vaan ne ovat kiinni toisissaan. Massan sisällä kaikki maailman massat ovat samaa.

Hetkinen. Väitänkö siis että maapallo ja kuu ovat massasta katsoen samassa paikassa? Kyllä.

Väitänkö todellakin, että aurinkokuntamme planeetat ovat itse asiassa massan ulottuvuudessa kiinni toisissaan? Kyllä.

Siis ei kait voida vaittää, että kaikki tähdet, olivat ne galakseja tai aurinkomme tapaisia yksittäisiä aurinkokuntia, supernovia, atomipölyä joka vasta muodostaa planeettoja, ovatko ne samassa paikassa? Kyllä. Ne ovat massaa.

ULOTTUVUUS

Toinen ulottuvuus, ei tämä meidän leveytemme, korkeutemme, syvyytemme, tai valomme, vahva tai heikko voima, tai mikä tahansa näkyvä, ole muuta kuin sitä, minkä aistimme ovat lopulta kyenneet näkemään, kuulemaan.

Morssetamme ikivanhalla lennättimellä, kuuntelemme putkiradion rahinaa, katsomme tähtiä kaukoputkella vaikka paljain silmin emme näe valoa, ihminen on kyennyt löytää ympäriltään “näkymättömiä” voimia, radioaaltoja, ultraviolettia, gammasäteitä… Mutta yhtä voimaa emme ole löytäneet, niin kutsuttua “gravitonia”, massan yliläikkyvää virtaa.

Eikä ihme, sillä nämä käyttämämme instrumentit tunnistavat ulottuvuutemme aineen, muttei tietysti tunnista toisen ulottuvuuden “ainetta”, päin vastoin kuin massa toki tunnistaa sen, sillä sehän on itse asiassa massaulottuvuuden tuttua “mitä sitten lieneekään”.

Oleellista tässä ei ole se, mitä tänne tulee, virtaa, pursuaa, vaan se kun sukellamme massan sisälle, saavumme ulottuvuuteen jossa itse asiassa voimme siirtyä minkä maailman kolkkaan tahansa missä on massaa.

Eli kirjaimellisesti menemme laboratoriossamme koeputkessa sijaitsevat massan pinnan sisälle ja astumme ulos toisessa galaksissa.

Tässä vaiheessa luonnontieteilijät alkavat kiistää pohdintaani. “Se pitää olla mitattavissa”, “Ainahan puhetta ja kirjaimia maailmaan mahtuu, hulluutta”, “mielipuolista väittää, että pääsemme luomatta madonreikää vaivatta astumaan maapallon pinnalta toiselle puolelle maailmankaikkeutta toisen pallon pinalle hetkessä, ilman etäisyyden luomia esteitä.”

Ja kuitenkin pääsemme. Vastaan. Älkää uskoko minua. Uskokaa mittaustulosta joka todistaa minun olevan pohdintoineni oikeassa.

Millainen tutkimusasetelma todentaa väitteeni?

Yksinkertainen koejärjestys menee näin: eristetään yksi massa, se äärettömän pieni massa muista lähistöllä olevista massoista. Lähistöllä oleviin massoihin kohdistetaan, sanotaan vaikkapa massiivista fotonipommitusta. Koska astumme sattuman tielle koejärjestelyssämme, pommituksen täytynee jatkua pitkään, vuoden, kaksi, vuosikymmenen, sata vuotta, ehkä pidempään, mutta lopulta tuosta yhdestä massasta sinkoaa yksi ja sama fotoni ulos kuin yksi lähettämämme.

Se sinkoaa ulos ilman että massan paino muttuu, energiataso muuttuu, itse asiassa siinä eristämässämme ei muutu mikään, siitä vain putkahtaa valoa, pilkahtaa vaikka E=MC2 väittää mahdottomaksi putkahtavan massan muuttumatta. Miksi? Valo on mennyt ympyröivän massan sisälle, se on kiertynyt sattumalta niin että se sinkoutuu ulos tuosta yhdestä portista.

Tietenkin siitä voi sunkoutua ulos vaikka toiselta galaksilta valoa, tai miksei jopa avaruuskulkija, alieni.

Hetkinen. Sanoinko avaruuskulkija?

 

IHMISEN SIIRTÄMINEN ON KÄSITETTY VÄÄRIN (tässä ripaus skifiä koska se on “kivaa”)

Minä en ole luomassa avaruusasema Galacticasta tuttua ihmisten siirrintä. En hajoita ihmistä energiaksi, lähetä sädekimppna toiseen paikkaan ja kokoa siellä takaisin ihmiseksi. Hologrammiksi voisi onnistua, muttei muuten, sillä massa ei kulje energian mukana. Massa on aukko.

En pyri kehittää ihmisen siirrintä, vaan pyrin pohtimaan massan sisällä sijaitsevaa ulottuvuutta. Massa on aukko sinne. Aukkoa toki voidaan siirtää, mutta ei muuttamalla aukko energiaksi.

Eihän tyhjää voi muuttaa. Aukko on vain aukko. Tyhjä. Se mikä on sen sisällä on toinen ulottuvuus.

Kätevämpää, olettaen, että ihminen olisi tarpeeksi pieni, astua massan sisälle, kävellä sieltä käsin sinne, minne haluaa, vaikka Venukseen, Marssiin, tai, no, ihan minne vain. Se olisi varsinainen patikkareissu. Sillä sehän olisi toisen ulottuvuuden voimien sisällä tehty reissu.

En siis ala nyt pohtia tuota  matkailun asiaa enempää, vaan haluan vain todeta, että unohtakaa massan muuttaminen säteilyksi. Sen sijaan miettikää hetkisen omia aivojanne. Miettikää omaa kehoanne, no, vaikka yhtä silmähermon pienen pientä atomia, sen pienenpää ja pienempää hiukkasta.Mistä se on tehty. Tai paremminkin, mitä se on?

Massaa.

Mehän olemme massaa. Me vedämme puoleemme kappaleita. Joten meissä on suora kontakti johonkin.

Mihin johonkin. No herranen aika. Tietysti massaan, sillä me olemme massaa. Meillä on tämän johdosta mahdollisesti kyky aistia sen kautta ihan vaikka toisen galaksin  yhden tietyn aurinkokunnan plaeetta xyz.

Me koostumme massasta, tuosta toisesta ulottuvuudesta, joka meissä muodostaa atomeja, molekyylejä, soluja, lihaksia, ruumiin, silmämme, korvamme, ihomme – siis mehän koostumme. Massasta.

Nyt herkkänä. Kuuntele omaa kehoasi. Kuuntele korviesi massaa. Katso silmiesi massaa josta silmät koostuvat, aivot.