Kaikki kirjoittajan Jarmo Lius artikkelit

Tietoja Jarmo Lius

Hei, olen sielultani pohtija. Pohdin tekstien kautta. Usein myös julkaisen ajatuksiani. / Tekstejäni on julkaistu niin YLEssä, paperihesarissa, runokirjana, kokoelmarunoissa. Vuonna 2015 esiinnyin TVssä sarjassa "Nyt tai ei koskaan". Pisin tekstikokoelmani löytyy Hesarista nimimerkillä "jiilius". Aiheitani ovat NATO vastaisuus, Venäjä myönteisyys. Sekä monet muut ajankohtaiset aiheet. Mies-nais-näkökulmat ovat kulttuurin vahva muutoskenttä. Neljännesvuosisadan kokemuksella silloin tällöin saatan puuttua tasa-arvokeskusteluun. Nykyisin harvemmin. Luonnonsuojeluun osallistun ydinvoiman puolustajana ja ilmaan päästetyn hiilipitoisen kaasun vastustajana. Näkökulmani on praktinen, ei ideologinen eikä poliittinen. Erityisen lähellä sydäntäni ovat kannot, kantojen suojelu. En suvaitse kantojen repimistä maasta ja polttamista tuhkaksi. Kannot kuuluvat metsiin ruokkimaan sienikasvustoa, tuhatjalkaisia, kuoriaisia, matoja, bakteereja. Jokaisen luonnoton repiminen maasta murhaa ekologisen yhteisön. Luonnon kuuluu saada ahmia ne ruuaksi. Ilman niitä metsät kuolevat ja metsähumus häviää.

Tuntematon sotilas 2017

Kävin eilen katsomassa Aku Louhimiehen ohjaaman Tuntematon sotilas elokuvan. Mitäkö pidin siitä?
 
Olen nähnyt vanhan elokuvan ehkäpä nelisenkymmentä kertaa. Uuteen elokuvaan oli saatu uutta syvyyttä. Ylivoimaisen taistelija hahmo Rokan rooliin. Sen kautta tuli upeaa syvyyttä. Rokkaa näytteli Eero Aho.
 
Hän astui taatusti isoihin saappaisiin, sillä mustavalkoisessa Tuntematon sotilas elokuvassa olemme nähneet lähes jumalallisen taistelija Rokan. Ylivertaisen ja johtajilleen kiukuttelevan, itseohjautuvan, sisukkaan, tunteikkaan humoristin.
 
Nyt elokuva näytti toisenlaisen Rokan. Edelleen hän oli konekiväärijoukkueen paras sotilas. Mutta hahmo muuttui. Hahmon muutos näkyi selkeästi innokkaana Karjalan takaisin ottaja ja suomensukuisten heimojen pelastajana. Käänne hahmossa tapahtui Petroskoin valtauksen jälkeen kun marssi jatkui kohti Syväriä. Elokuva näytti Rokan inhoavan marssia Syvärille, etelään, kohti Leningradia hakaristilippujen liehuessa.
 
Petroskoin taakseen jättänyt Rokka soti edelleen, mutta hän ei enää ollut innokas vaan päinvastoin harmissaan. Sota oli menettänyt mielensä hänelle. Upseerit eivät olleet hänelle enää kanssataistelijoita vaan isänmaan pettureita. Rokka muuttui.
 
Rokka näytettiin myös rakastavana perheen isänä. Vanhassa Tuntemattomassa Rokka usein viittasi perheeseensä Kannaksella, vaimoonsa ja lapsiinsa yksin peltotöissä ilman miestään. Nyt Rokan vaimo oli muuttunut lihaksi – mielettömän kaunista vaimoa Lyytiä näytteli Paula Vesala.
 
Heidän herkkä kohtaaminen rintamalomilla näytettiin alastomana saunassa, sängyssä ja – arkisena työnä puukuorman teossa ja puinnissa. Olen siis nyt nähnyt Paula Vesalan alastomana – hän on ihannenaiseni. Romantikkona olisin halunnut vaihtaa paikkaani Rokan kanssa ilman kysymystäkään.
 
Rokka ei enää vain puhunut vaimostaan, lapsistaan, peltotöistään, vaan katsoja näki hänet kotonaan. Rokka muuttui lohduttomaksi näyksi, vaimo Lyyti kuvankaunis mutta yhtä lohduton kaipuussaan.
 
Suru valtasi teatterin. Syvärille jatkunut ja sen myötä Rokalle turhaksi muuttunut sota pitkittyi joulusta toiseen. Perhe oli hajalla vuodesta toiseen, rakkauden hukkaaminen sattui sydämeen, isä rintamalla korsussa ja vaimo lasten kanssa tuvassa. Näitä näkyjä yhdisti joulukuusi, kuusen koolla eri vuosina oli symbolimerkitys. Elämän merkitys korostui.
 
Voin todeta, että uuteen Tuntematon sotilas elokuvaan oli saatu muutakin kuin väriä mukaan. Ihmiskohtalot nähtiin syvemmin. Henkilöiden muutos näytettiin ja näyteltiin vahvasti.
 
Jäi elokuvasta jotain puuttumaankin. Sutjakkaat huumoripläjäykset kuten ”mää ole vissi ahvena” olivat saaneet melankolisen sävyn. Rintamahuumori oli etäännytetty melankolialla. Tämä synkkyys tarttui kankaalta yleisöön. Elokuvan loputtua ja salin valojen kirkastuessa harva jaksoi nousta penkiltään, he istuivat hartaasti ikään kuin joukko suomalaisia itkisi yhdessä esi-isiemme ja esiäitiemme synkkää kohtaloa.

Suomi ja Ukraina sotivat viimeiseen mieheen

VIIMEISEEN SUOMALAISEEN JA UKRAINALAISEEN MIEHEEN

Miksi Yhdysvallat on kiinnostunut Suomesta ja Ukrainasta? Ja onko se kiinnostunut?

Lehdistä olemme saaneet lukea miten maailmalla ihmetellään piskuisen Suomen presidentin saamaa kutsua Valkoiseen taloon. Myös Ukrainan presidentti Porošenko on vieraillut Yhdysvalloissa toistuvasti.

Selkeästi voi sanoa että meidät on, Suomi ja Ukraina, vangittu nippusiteillä yhteen Yhdysvaltojen silmissä. Mikä meitä siis yhdistää?

Suomea ja Ukrainaa yhdistää pitkä raja Venäjää vastaan. Käytän sanaa ”vastaan” koska se kuvaa Yhdysvaltain näkökulmaa maihimme. Me molemmat maat olemme eteen työntyvä sillanpääasema suoraan Venäjän sydämeen. Meidän maantieteellinen asema tekee meistä vastustamattoman suupalan haukattavaksi, suunnasta jos toisesta, kun nykyinen kriisi kuumenee sodaksi.

Mutta on toinen asia mikä yhdistää Suomea ja Ukrainaa. Sotilasreservit.

Suomella on reservissä 900.000 miestä, Ukrainalla miljoona miestä. Yhteensä lähes kaksi miljoonaa sotilasta.

Molemmat reservit ovat heikosti, konventionaalisesti aseistettuja. Näistä miehistä enemmän kuin puolet kelpaa vain huoltojoukkoihin ja miinan polkijaksi. Mutta armeijan vahva ydin Suomessa on 300.000 miestä, Ukrainassa n. 250.000 miestä.

Yhteensä Suomella ja Ukrainalla on yli puoli miljoonaa aktiiviseen sodankäyntiin koulutettua rintamasotilasta. Se on Euroopan ja koko maailman suunnasta katsoen valtava henkilöresurssi. Reservi on heikosti aseistettu resurssi.

Heikko varustelu on tosiasia. Mutta. Heikkoa aseistusta onkin Yhdysvallat käynyt pönkittämään sekä aseistamalla että  kouluttamalla molempien valtioiden armeijaa.

Suomessa järjestetään säännöllisesti sotaharjoituksia Yhdysvaltojen kanssa. Sotilaat saavat joka vuosi uusia Amerikan leluja. Suomi kuuluu ensimmäisiin maihin jotka ostaa tehokkaimpia risteilyohjuksia. Näitä ohjuksia ei ole toimitettu edes moneenkaan NATO maahan.

Ukrainan ilmatilassa lentelee Yhdysvaltojen Droineja. Maan armeijaa kouluttaa Yhdysvallat. Presidentti Trump on juuri saanut luvan toimittaa Ukrainaan uusinta aseistusta. Amerikan leluja virtaa.

Mikä siis yhdistää Suomea ja Ukrainaa?

Meitä yhdistää Yhdysvaltojen kiinnostus meihin. Se aseistaa meitä, se kouluttaa meitä. Koulutuksen myötä se ottaa armeijamme käskyvaltaansa. Meidän kautta Yhdysvallat saa valmiin sotareservin joka on vertailukelpoinen Venäjän armeijan kanssa sekä miehistövahvuudessa että lähivuosina myös sotakalustossa.

Sotilaat on pian koulutettu ja aseistettu. Käskysuhteet alkaa olla testattu. Armeijat tottelevat kouluttajaansa ja aseistajaansa. Kehityksen jatkuessa tähän suuntaan jäämme enää odottaa milloin Valkoinen talo antaa armeijoillemme hyökkäyskäskyn. Yhdysvaltojen on helppo käydä sotaa toisten sotilailla. Sitä kutsutaan nimellä proxy-sota, eli sijaissota.

Kautta maailman sotahistorian vahvimmat armeijat ovat kasvaneet koko maailman vahvimmaksi liittämällä itseensä toisia armeijoita. Suomella on aiempaa kokemusta. 1941 armeijamme liitettiin natsi-Saksan armeijan vahvuuteen ja hyökkäyssotaan nimeltä operaatio Barbarossa.

Kuten Venäjän presidentti Putin totesi muutama vuosi sitten osoittaen sanansa suoraan Suomelle – Yhdysvallat sotii mielellään Venäjää vastaan viimeiseen suomalaiseen mieheen – tähän totuuslauseeseen voi lisätä: …viimeiseen sekä suomalaiseen että ukrainalaiseen mieheen.

Massa ja Aika

Palaan painovoimapohdintaani. Haluan yhdistää painovoiman ja Massan ulottuvuuspohdintani Ajan käsitteeseen.

Aiemmista artikkeleistani on voinut lukea, että massa ei ole jotain kiinteää, sanokaamme kvarkki, vaan se on reikä toiseen ulottuvuuteen jossa vallitsee erilaiset luonnonlait. Näistä luonnonlaista emme tunne vielä ainoatakaan, vaikka olen yrittänyt pohtia miten voisimme mitata, ymmärtää, aistia niitä.

Tunnemme mitä siellä ei ole. Ei etäisyyttä ei aikaa.

Kuten nyt tiedämme artikkeleihini perustuen, massa on aukko toiseen todellisuuteen. Jos sen sisään ja ulos voisi putkahtaa, voisi mennä aukosta sisälle ja välittömästi putkahtaa ulos vaikka toisessa galaksissa.

Kaikki tapahtuisi silmänräpäyksessä. Hetkessä siirtyminen toiseen galaksiin tästä meidän maan pinnalla sijaitsevasta massan aukosta. Itse asiassa ei edes silmänräpäyksessä, vaan välittömästi ilman aikaa.

Meidän todellisuudessamme on olemassa Aika. Kuten Albert Einstein on havainnut, meidän ulottuvuudessamme aika on suhteellinen, verrannollinen nopeuteen, eli ajassa kuljettuun matkaan verrattuna. Entä kun matka kuljetaan ilman aikaa?

Niin, voidaksemme mennä massan aukosta sisään, ja samassa astua ulos toisessa galaksissa, on jätettävä aika pois kuvioista. On jätettävä myös meidän todellisuutemme määrittämä Matka. Siellä toisessa universumissa ei ole sen enempää aikaa kuin etäisyyttä.

Lopultakin tämä väite on todistettavissa jo Einsteinin laatimalla suhteellisella kaavalla. Kun nopeus lähestyy valon nopeutta, massa kasvaa. Eli pienen pieni massa suurenee. No, itse asiassa massa ei suurene, vaan nopeuden kasvaessa aukon suhteellinen koko suurenee. Se on kuin suu joka aukenee haukatakseen meidät sisäänsä.

Nopeuden kasvaessa lähestymme ”nolla-aikaa”. ”Nolla-aika” taas on toisen universumin mittasuure ymmärrettynä tällä meidän universumimme luonnontieteen lakien suureilla. Lähestyessämme nolla aikaa, massa, eli universumin aukko laajenee. Lopulta se laajenee valtavaksi aukoksi.

Kun pääsemme tuosta kasvaneesta aukosta sisälle, siellä ei ole aikaa eikä etäisyyttä, kuten me sen ymmärrämme. Silloin olemme päässeet massan aukosta sisälle.

Etäisyyden pois pyyhkiytyminen on oikeastaan helppo ymmärtää kun ajattelet että kaikki massa sijaitsee yhdessä paikassa. Meidän käsityksemme mukaan massat on tietenkin ripoteltu ympäri universumiamme. Onko aistiemme luoma todellisuuden käsitys oikea?

Me sijaitsemme tässä maapallolla, aurinko tuolla aurinkokunnan keskipisteenä kaukana, vielä kauempana seuraava aurinkokunta planeettoineen. Nämä aurinkokunnat muodostavat galaksin. Galakseja on valtava määrä. Näiden välillä on etäisyys. Ihmisen liki saavuttamaton etäisyys.

Olemme kehittäneet instrumentteja kuroaksemme umpeen etäisyyttä joka erottaa meidän yhdestä galaksista toiseen. Kaukoputket, säteilyn siepparit, spektrien kirjot, energian aaltopituudet, punasiirtymät. Näillä instrumenteilla yritämme saada kaukana olevan tulevan lähellemme. Ja kuitenkin esteenämme on Aika. Etäisyys.

Vasta mennessämme massan sisälle, voimme astua ulos toisessa galaksissa sijaitsevan massan aukosta ulos. Se ei tietysti olisi mahdollista, mikäli siirtymiseen menisi samalla tavalla aikaa kuten menee valolla siirtyä paikasta toiseen.

Väitteeni, että massan sisältä pääsee toiseen paikkaan ilman etäisyyttä ja aikaa, on todistettu kvanttifysiikassa superposition merkityksessä.  Superpositio merkinnee samalla ajan pois pyyhkiytymistä. Kyllä ja ei. Se itse asiassa merkitsee massan olemusta. Ajan poisajattelemista kuten me sen tässä universumissamme ymmärrämme. Minulla on halu ymmärtää massan, eli aukon toiseen ulottuvuuteen, todellisuutta.

https://fi.wikipedia.org/wiki/Albert_Einstein

https://fi.wikipedia.org/wiki/Kvarkki

http://www.tekniikkatalous.fi/tiede/kahdessa-paikassa-samaan-aikaan-sekunti-ja-54-cm-fyysikot-saivat-hiukkasia-ennatysmaiseen-superpositioon-6242244

 

Krim

Krim liittyi Venäjän liittovaltioon 18.3.2014.

Pohdin Krimin niemimaan asemaa. EUn piirissä sanotaan Venäjän miehittäneen Krimin. Brysselissä väitetään, että Krimin alueparlamentin jättämä hakemus ja liittyminen Venäjän liittovaltioon on kansainvälisen käytännön mukaan laiton tapahtuma. Onko näin?

Krim oli vuodesta 1955 liitetty osaksi Ukrainan sosialistista Neuvostotasavaltaa. Ukrainan itsenäistyessä se muuttui autonomiseksi osaksi Ukrainaa aina maaliskuuhun 2014 asti. Krimin niemimaan Mustanmeren rannalla on venäläinen sotilastukikohta. Väestön koko on reilut kaksi miljoonaa ja valtaosa puhuu äidinkielenään venäjää.

Vuonna 2014 helmikuussa Kiovassa, Ukrainan pääkaupungissa tapahtui vallankaappaus. Valta kaapattiin presidentti Viktor Janukovytšilta, presidentti ajettiin maasta henkensä kaupalla, hallitus kaadettiin ja parlamentista häädettiin pois parlamentaarikkoja.

Mellakoita johtanut Arseni Jatsenjuk nosti itsensä maan johtoon pääministeriksi. Puhdistettu Rada nosti puhemies Oleksandr Turtsynovin virkaatekeväksi presidentiksi.  Hallitus kaadettiin, Rada-parlamentissa kuohui, alueiden hallinto kuohui, pääkaupungin kaduilla mellakoitiin, väkivaltaiset yhteenotot muuttuivat jokapäiväisiksi.

Vallankaappausta tuki niin EU kuin Yhdysvallat.

EUn tavoite oli pakkoassosioida maa itseensä sillä vuosina 2012-2013 käydyt vapaaehtoisuuteen pohjautuvat assosiaationeuvottelut olivat päättyneet tuloksettomina. Poliittiset neuvottelut kaatuivat Ukrainan demokraattisen hallinnon kielteiseen päätökseen. Jatkaakseen poliittista prosessia EU koki olevansa pakotettu kaataa maan demokratian. Välittömästi vallankaappauksen jälkeen EU myönsi Arseni Jatsenjukin muodostamalla hallitukselle miljardien rahalliset tuet ja takasi kaappareiden aseman maan johdossa.

Yhdysvaltojen tavoite oli saada Krimin niemimaalla sijaitseva Sevastopolin venäläinen sotilastukikohta haltuunsa. Tavoitteen varmistamiseksi Yhdysvallat tuki EUn suorittamaa pakkoassosiointia tuoden Kiovaan sotilasjoukot (CIA) tukemaan vallan kaapanneita ja poliisit (FBI) estämään perustuslakia puolustavien vastamielenosoitukset.

Samaan aikaan kun Venäjä vei joukkonsa tukemaan Krimin hallintoa, Yhdysvallat lähetti sotajoukkonsa Kiovaan tukemaan vallan kaapanneita. Yleensä julkisuudessa puhutaan yksipuolisesti venäläisistä ”vihreistä miehistä” Krimillä vaikka kokonaisuutta pitäisi tarkastella myös Yhdysvaltojen joukkojen läsnäolon kautta. Vieraiden joukkojen läsnäolon näkökulmasta tilanne Ukrainassa oli 2014 symmetrinen. Maassa oli sekä Venäjän että Yhdysvaltojen joukkoja.

Ukrainan puhdistetussa Radassa vallan kaapanneet kumosivat ensipäätöksenään Krimin autonomisen aseman ja alistivat Krimin autonomisen alueparlamentin päätösvallan Radan päätösvallalle. Estääkseen välittömän sotilaallisen konfliktin maan parlamentin puhemiehen virasta virkaatekeväksi noussut presidentti Oleksandr Turtsynov ei vahvistanut lakia.

Puhdistetun Radan päätös kaiversi krimiläisiä. Miksi Krimin autonominen asema oli asetettu kyseenalaiseksi?

Ukrainan vallankaappauksessa puhdistettu parlamentti Rada pyrki kumoamaan Krimin autonomian ja alueparlamentin hallintovallan. Presidentiksi itsensä nostanut Turtsynov määräsi liikekannallepanon ja käski joukot marssimaan Krimille. Ukrainan armeija ei totellut hänen käskyjä.

Krimille oli näin muodostunut selkeä kuva poliittisesta kokonaisuudesta. Sen oli alistuttava Kiovassa sijaitsevan, puhdistetun Radan päätösvallalle, kumottava oma alueellinen parlamentti ja autonomia.

Miksi Kiovassa vallan kaapanneet halusivat muuttaa Krimin asemaa?

Kiovassa vallan kaapanneet olivat samoja henkilöitä jotka olivat neuvotelleet EUn kanssa assosiaatiosta. Neuvottelujen kariuduttua maan demokraattisen hallinnon vastustukseen, käynnistyi läpinäkyvä juoni maan hallinnon ja demokratian kaatamiseksi. Niin Kiovassa kuin Brysselissä ilmeni vahva tahto assimiloida Ukrainan venäjän kieliset osat osaksi EUta ja läntisiä tapoja.

Krimille oli tullut selväksi, osana Ukrainaa se assosioitaisiin EUn osaksi. Tällöin sen autonominen asema päättyisi.

Tarkastellaanpa EUta ja autonomiaa. Unionin jäsenistä Tanskalla on autonominen Grönlanti. Grönlanti oli vuodesta 1975 lähtien EUn jäsen. Vuonna 1985 se irtautui Unionista Tanskan jäädessä Unioniin. Grönlannin esimerkin perusteella voimme todeta ettei autonomia ja EU ole sovitettavissa yhteen.

Krimin autonomia ja Ukrainan EU jäsenyyys eivät ole mahdollisia yhdessä. Kiovan helmikuun 2014 tapahtumien johdosta Krim joutui päättää luopuuko se autonomiasta assosioituen Ukrainan mukana EUn kylkeen, vai pysyy autonomisena niemimaana.

Entä NATO? Grönlanti ja Färsaaret eivät ole EUn osia mutta siitä huolimatta ne kuuluvat NATO sotaliittoon.

Krim oli sen tosiasian edessä, että vaikkei se joutuisi assosioitumaan EUn kylkeen, siitä tulisi Yhdysvaltain johtaman NATOn jäsen Ukrainan liittymisen myötä.

Krimin venäjänkielinen väestö pitää, kuten venäläiset kulttuuripiirit yleisesti, NATO-sotaliittoa uhkana itselleen ja olemassa ololle. Uhan tunne on perusteltua, sillä NATOn sotilaalliseen voimaan sisältyy ydinase, vahva konventionaaliset asevoimat ilmavoimista, maavoimista merivoimiin.

Krim päätti kääntyykö kansa itseään vastaan liittyen sotavoimiin jotka uhkaavat sitä. Hitlerin Saksan aikoina Krim oli miehitetty. Miehitys päättyi Neuvostoliiton ajettua saksalaiset  alueelta pois. Stalin pakkosiirsi merkittävän osan krimiläisistä tataareista Neuvostoliiton itäisiin osiin väittäen näiden alistuneen Hitlerin käskyvallan alle.

Historiallisesti ajatellen krimiläisten oli täysin mahdotonta toistaa niemimaata Toinen maailmansodassa kohdannut katastrofi. Alistuminen NATOn käskyvallan alle olisi mahdotonta jo siksikin, että niemimaalla asui pääosin venäläistaustaisia ihmisiä. Jotta NATOon liittyminen onnistuisi olisi Kiovan hallinnon pakkoassimiloida koko kansa länsimieliseksi.

Pakkoassimiloiminen voi onnistua vain kohdistamalla väestöön kuritustoimia, viemällä ihmisiltä elinehdot, pakottamalla sotilaalliseen yhteistyöhön joka on kansan identiteetin vastaista. EU-NATO-Ukrainan kanssa Krimin väestön tulevaisuus oli joko luopua identiteetistään tai kurjistua. Kurjistumisesta seuraisi pakkomuutto. Muuttoliikeet olivat tuttuja aiempien liitosten yhteydessä, mm. itäsaksalaiset, tsekit, puolalaiset olivat joutuneet vaeltaa köyhtyneistä kodeistaan pois länteen.

Krimiläisiä odotti uudet ”pakkosiirrot” mikäli autonominen asema murtuisi.

Kiovassa helmikuussa tapahtunut vallankaappaus, Ukrainan demokratian ja perustuslaillisen järjestyksen kumoaminen pakotti krimiläiset päättämään läntisen ja itäisen kulttuurin välillä. Ollako osa EUta, osa NATOa? Vai säilyttää oma kulttuuri, oma valtiollinen autonomia?

Heidän valintansa oli pysyä venäläisinä. Varmistaakseen valinnan toteutumisen he liittyivät osaksi Venäjän liittovaltiota.

Painovoima, massa ja kuolema

Makasin taas viime yönä silmät kiinni sängyssä ja katsoin suljettujen luomieni läpi toiseen maailmankaikkeuteen. Lähestyin massaa, sitä pienintä, jakamatonta hiukkasta, joka aiempien pohdintojen perusteella on paljastunut aukoksi toiseen universumiin, kosmokseen.

Pyörin sileän rantakivennäköisen massan ympärillä ja pohdin, millainen se on sisältä? Sisältä se on jakamaton, ja koska se on jakamaton, sen on loogisesti oltava ääretön. Miten ääretön voi näyttää sileältä rantakiveltä jonka reunat ovat hioutuneet pyöreiksi ja jolla näyttäisi olevan äärirajat joka puolella?

Entä miten on mahdollista astua tuon kiven, massan sisälle,  pian kävellä sinisen valtameren toisella puolen rantaa ihan toisesta kivestä ulos? Voisiko tällä mahdollistaa matkustus ympäri meidän tuntemaamme avaruutta?

Kyllä. Vastaus on kyllä. Voimme astua massan, kiven sisälle ja kävellä ulos hetken kuluttua kymmenen tuhannen kilometrin päässä toisen mantereen rantakivestä ulos. Kaikki massa on yhdessä tilassa, vaikka meidän ulottuvuudessamme näyttää siltä, että massat olisivat irrallisia kiviä satunnaisesti ripoteltuna siellä täällä rantahiekkaa.

Siis teoreettisesti voisimme matkustaa vaikka toiseen galaksiin silmänräpäyksessä. Ellemme eksyisi.

Koska minua kiinnostaa enemmän se, mikä on tuo toinen kosmos, kuin se, miten sitä voi hyödyntää meidän universumissamme, makasin kolme tuntia sängyllä silmät kiinni tuijottaen katossa pyörivää rantakiveä.

Keskitin kaiken huomioni siihen. Sitten tunsin kun sain intuition. Välittömän kokemuksen siitä, mikä se on.

Koko kehoni romahti kasaan. Aloin tuntea kuoleman läheisyyden. Tajusin välittömästi koostuvani itse tuosta massasta. Sormeni, hiukseni, varpaani, vatsani, pääni – kaikki minussa koostui tuosta massasta. Ja kun siihen yhdistin aiemman pohdintani sen todellisesta olemuksesta: se on aukko kahden kosmoksen välillä, tunsin hipaisevan kosketuksen sinne.

Tajusin, että henki minussa, elämä ja tietoisuus piti massan liikkeellä, hyödynsi sitä, tässä meidän kosmoksemme luonnonvoimilla hyödynsi massaa, sai hermoverkkoni aivoissa välittämään tietoa, yhdistämään päätelmiä, muistamaan, aistimaan ja unelmoimaan tiedosta, niin myös kuolema purkaisi minut massaksi.

Kuolema valuttaa ihmisen, elämän, massan sille puolen aukkoa, jossa tuo toinen todellisuus toteutuu omine luonnonvoimineen.

Tajusin, ettei siellä ole ulottuvuutta, ei painoa, ei tilavuutta, ei valoa, ei mitään tuntemaamme luonnonvoimaa tai -lakia, vaan siellä oli kosmos jonne ei voisi päästä, vaan jossa minä jo olin valmiiksi.

Makasin liikkumatta sängyssäni. Ymmärsin, että yhteys massaan, kosmokseen tapahtuu välittömän ymmärryksen kautta. Ja ehkä, ehkä sitten kun saan muutaman tosiasian ongittua toisen kosmoksen luonnonvoimista, saan sen tarjoaman tiedon, käsitteiden, logiikan ja jaettavan ymmärryksen piiriin.

Tämä synnytti haasteen selviytyä ilman järjen häivää, järjen voimaa. Mutta enhän kiinnostunut sen hyödystä, vaan siitä itsestään.

Painovoima ja massa, pohdintaa

Viime aikoina olen huvitellut painovoiman ja massan olemuksia pohtien maaten selälläni sängyssä ennen nukahtamista. Tämä pohdinta silmät ummessa on osoittautunut melkoiseksi seikkailuksi. Kuten edellisessä artikkelissa kuvailin, painovoima on ylivirtaavaa ”ainetta” toisesta ulottuvuudesta. Ylivirtaava ”aine” työntää kappaleita tosiaan kohden, kohtisuoraan toista kappaletta oleva pinta ei virtaa, ja me ymmärrämme tämän painovoimana.

Toinen ulottuvuus on massa. Tai paremminkin – se mitä kuvittelemme massaksi, on oikeastaan aukko massaulottuvuuteen.

Massa on pienin mahdollinen jakamaton materiaalin ilmiasu. Massasta koostuu materiaalit kuten atomit, molekyylit, valtamerilaivat ja valtameren suolainen vesi.

Kun katson ylöspäin päivällä, näen auringon lipuvan uljaasti sinisellä taivaalla. Joskus aikoinaan pari kymmentä vuotta sitten näin välittömänä totuutena, intuitiivisesti auringon suuren linnun poikki leikattuna jalkana. Me ikään kuin katsomme pyöreää palloa, mutta näemme vain pyöreän pallon, vaikka voisimme havaita sen halkileikatuksi palaseksi valtavan linnun keltaista koipea. Jos näkisimme tarkasti, havaitsisimme auringon säteissä siivet, kuten pieni lapsi ne näkee, näkisimme ympäri levittyvät sulat, uljaan nokan tuijottavien silmien välissä. Näkisimme taivaan linnun.

Pari vuosikymmentä vuotta sittten näkemäni surrealistinen kuva auringosta oli ensiaskeleeni ymmärtää massan pinnasta aukeavaa kosmosta.

Massa on pienin olemassa oleva materiaali. Koska se on pieni, pienempi kuin atomi, pienempi kuin elektroni, neutroni, protoni, kuvaan sitä poimimalla meren rannalta sileän, harmaan peukalon kokoisen kiven. Nostan sen ylös kädessäni, kierrän sitä sormieni päissä ympäri, näen sen jokaisen reunan, sivut, ylä, alareunan.

Sitten lasken sen maahan ja kierrän kävellen sen ympri. Näen edelleen tummanharmaan, sileän kiven jolla näyttää olevan äärireunat ja tilavuus.

Tilavuus on massasta puhuttaessa totuttu aistimus, se on virheellinen tottumus. Massa on aukko toiseen ulottuvuuteen kuten kuvasin edellisessä artikkelissa.

Voimme siis mennä miettien kiven sisälle, ja jos ymmärrämme mitään ympärillemme ilmestyneestä, olemme saapuneet ulottuvuuteen. Tässä ulottuvuudella ei ole reunoja, vaikka kiven ulkopuolelta katsoen siltä vaikuttaa.

Massan sisälle ei niin vain mennä, sillä se on äärimmäisen pieni, itse asiassa pienin mahdollinen aukko toiseen ulottuvuuteen. Me tunnemme kiven painon kädessämme. Me tunnemme kovuuden. Me tunnemme sen säilyttämän auringon lämmön. Mutta päästäksemme tuon kiven sisälle, meidän on fyysisen siirtymisen sijaan siirryttävä pohtimaan sisälle pääsyä.

Emme voi halkaista massaa, emme voi, vaikka kiven voimme halkaista moneenkin osaan. Massa on jakamaton. Se on pienin mahdollinen aukko kahden todellisuuden välillä. Molemmilla puolilla on omat luonnonlakinsa, molemmilla puolilla on aistimukset. Aistivälineet poikkeavat toisistaan. Aistimuksia ei kykene jakaa yhden mittaamattoman avaruuden sisältä toisen mittaamattoman laajan massan sisälle.

Meillä on siten edessämme pohdittavana kaksi universumia. Tämä kosmoksemme jossa sijaitsee se kaikki mitä aistimme, valon, säteilyn, leveyden, korkeuden ja pituuden, ajan, matkan, suhteellisen ajan, painon, materiaalin kuten tähdet ja galaksit. Meidän universumimme jatkuu ikuisiin joka suuntaan. Ja sitten tämä massa, meren rannalta löytynyt kivi, kuten sitä kuvailin. Se on portti toiseen universumiin.

Pohdinnassa on syytä ymmärtää se, että tietoisuutemme on muodostunut hahmottamalla omaa kokemusperäistä maailmankaikkeutta. Meillä ei ole mitään kokemusperäistä, ei mitään aistittua siitä, mikä on massa, mitä siinä maailmassa, sen universumissa tapahtuu.

Jotain viitteitä kuitenkin meillä on. Kvantit, kvarkit ja hiukkaskiihdyttimien ilmiöt ovat murtaneet materiaalin ja paikan suoran suhteen. Havainnoista johdetut käsitykset ovat todentanut sen, että yksi hiukkanen voi olla monessa paikassa ja siirtyä paikasta toiseen ilman kosmoksemme etäisyyden ja paikan luonnonlain mukaisia esteitä.

Mitä ihmettä. Olemmeko saaneet sittenkin havainnon toisen universumin, kosmoksen, luonnonilmiöistä? Sen aistiminen meidän välineillä piti olla mahdotonta.

Ei aistiminen tietysti ole mahdotonta, vaan edellyttää hahmottamiemme ilmiöiden, kuten painovoima, tulkintaa. Siitä jatkan joskus toiste.

 

Painovoima, kosmos, pohdintoja

Painovoimasta pari sanaa

PAINOVOIMASTA

Mitä painovoima on? Kaikkialla näkyvässä avaruudessa planeetat muodostuvat pyöreiksi. Syynä on se yksinkertainen tosiasia että massa vetää puoleensa toisia massoja massojen keskipisteeseen. Painovoimaa tutkitaan kiihkeästi ja siitä on löytynyt mielenkiintoisia tutkimussuuntia.

Painovoima on oikeastaan materiaalista irtoavaa heikkoa painovoimavirtaa. Virta vain jostain nykytietämättömyyden syystä heikkenee toisen kappaleen vaikutuksessa. Näin jokapuolelle työntyvä virta heiketessään yhdellä kappaleen sivulla johtaa siihen, että materiaalin muut sivut työntävät tuntemamme fysiikan lakien mukaisesti kappaletta kohti toisiaan. Periaate on siis sama kuin fotonimoottori.

Tämä oivallus synnyttää kiehtovan tarpeen hallita kappaleen painovoimaa. Synnyttämällä vastaava ilmiö kuin kahden massaisen välille syntyy, voimme nostaa materiaalin levitoimaan esimerkiksi maan pinnan yläpuolella ikään kuin tällä ei olisi painoa.

Miten ”kommunikoidaan” materiaalin kanssa niin, että sen painovoimavirtaa hallitaan? Tuota painovoimahiukkasainetta ei tavoiteta nykyinstrumentein. Vasta kun se on tavoitettu voidaan ymmärtää miten eri paikoissa sijaitsevat massat voivat tietää toisistaan. Ja ennen kaikkea – miten virtaa hallitaan. Kvanttitutkimus on rikkonut paikan ja materiaalin lujan sidoksen, mutta tämä ei riitä selitykseksi. Tähän tarvitaan tutkimusta moniulotteisesta avaruudesta joka valitettavasti piiloutuu havaintokykymme ulottumattomiin.

Voimmeko todeta aistiemme harhauttaneen meidät ymmärtämään painovoiman aistiemme tarjoamissa ulottuvuuksissa, olemmeko tarkastelleet sitä kuin aurinkoa joka näyttää kierävän maatamme, rajallisesta aistimaailmastamme?

PAIKKA JA MASSA

Kun lähestytään kappaletta, oletettavasti kappale on jotain millä on massa, ja näin ollen sillä on painovoima, eli se vetää jotain puoleensa jonkin joka vetää sitä myös puoleensa, lähestymme jotain pienempää ja pienempää. Ensin näemme massan, vaikkapa valtamerialuksen leveän kyljen, saavumme sitä kohti, näemme yksittäisen teräslevyn, siinä pultin, pultissa rauta-atomin, siinä vaikkapa rauta-atomin protonikeskittymän, yhtä hyvin voisimme lähestyä eletronia, tai valkoista höyhentä, sillä isolla kuvalla ei ole merkitystä, vaan yhä pienevällä jollakin. Jollakin.

Tuo pienenevä lopulta vaikuttaa päättyvän kuin seinään. Saavumme johonkin hajoamattomaan. Sille on annettu tieteen historiassa nimiä. Atomi, kunnes se ei ollutkaan pienin, protoni, kunnes se hajosi instrumenttiemme linssissä vielä pienempiin osiin.

En siis yritä leikkiä fyysikkoa tai muuta luonnontieteilijää joka käy hakemassa instrumenttiinsa lisää linssejä, tehokkaampia hiukkastunnistimia, vaan oikaisen suoraan siihen itseensä. Massaan. Kutsun sitä massaksi.

Massalle, sille rajalle johon saavuimme voi toki antaa muitakin nimiä, portti, aukko, musta pinta jne. On oikeastaan ihan turha todeta, että massaa lähestyämme saavumme aina vain lähemmäs jotain joka lopultakin osoittautuu äärettömäksi lähestymiseksi. Lähestyminen ei pääty milloinkaan.

Lähestymistä voisi verrata lähestymiseemme peiliä. Ensin näemme koko vartalomme, sitten ylävaralon, kasvot, silmät ja nenän ylävarren, ripsien kehystämän ja luomien piirittämän silmämunan, iiriksen. Oleellista ei ole ymmärtää mitä lopulta tulee, vaan ymmärtää, mitä mahdoton ja ikuinen pienemmän löytäminen merkitsee.

Massa on portti äärettömään lähestymiseen. Ja sen sisällä on lähestymisestä tarkastellen toinen äärettömyys. Massa, jakamaton seinä, harmaa, musta, pyöreä, litteä, tällaisella kuvausyrityksella ei ole merkitystä, sillä pohdin, en ole rvostetu fyysikko, vaan olen pohtija, pääsetessämme massan sisäpuolelle, eli sinne, missä ei ole mitään pienempää tarjolla, on vain jakamaton massa.

Tässä on yksi iso paradoksi. Emme voi mennä pienemmäksi jakautumattoman sisälle, sillä mennessämme, päädymme analyyttiseen tilaan jossa massasta on löydyttävä jokin vielä pienempi hiukkanen joka voidaan lävistää, jonka lomaan mennä, osien välissä kulkea. Näin ei ole.

Kun saavumme aidon massan sisälle, päädymme yhteen uuteen ulottuvuuteen.

MASSAPAINE

Nyt palaan aluksi kuvaamaani massapaineeseen. Edellisessä luvussa pohdin massan tilaa. Se ei, jos olette seuranneet tarkasti, ole tila, vaan se on ääretön, sillä sitä ei voi jakaa, vaan se on toinen ulottuvuus. Siellä ei ole reunaa, vaan kuten avaruus, se on reunaton, kosmos, siellä on toinen tila.

Massa on sisältä ääretön ulottuvuus. Ääretön luo energiaa itsessään. Äärettömyyden yksi ehdoton edellytys on sen kyky luoda energiaa ”tyhjästä”. Koska se on ääretön, se luo energiaa, se läikkyy yli. Yli läikkyminen on yhtä luonnollista kuin energian olemassa olo. Kun on jotain ääretöntä, on olemassa voimia, mitkä on löydettävä, analysoitava, mitattava.

Massan yliläikkyvä energia on tekstin alussa kuvaamaani painovoimavirtaa. Yritän perustella sitä. Massan portista, äärettömyyden tilasta, aukosta, virtaa ylijäämää. Portista yhdestä ulottuvuudesta toiseen ulottuvuuteen. Se virta muodostaa tuntemamme painovoiman.

Kuten kuvasin, painovoimaa voi verrata fotonisuihkuun, sillä on työntövoima, työntävä voima, mutta tietysti sen mittaaminen ”hiukkasena” on mahdotonta, sillä se läikkyy yli ulottuvuudesta jossa meidän käytettävissä olevat aistimme eivät millään tavalla toimi. Se energia, voima, ei herätä meissä mitään, silmämme hermot eivät valotu siitä, puntarimme eivät heilahda siitä, herkimmät äänilaitteet eivät tunne sen aaltoja. Eikä sen liikettä voikaan kuvata aalloiksi, sillä, kuten olen jo toistanut ja toistan uudelleen, se ei ole tästä ulottuvuudesta.

Massapaino vaikuttaa vain massaan. Itse paineen osaa emme voine löytää. Siksi meidän on katsottava sitä epäsuorasti.

Massapaineen läikkyminen yli massan tuolta ulottuvuudesta tähän ulottuvuuteen aiheuttaa gravitaatioksi tuntemamme voiman. Sen me tunnistamme. Se on epäsuora havaintomme. Se todentaa vaikutuksen olemassa olon.

MASSAN SISÄLLÄ PAIKASTA TOISEEN

Nyt viisas lukija muistuttaa minua, että sanoin painovoiman, massasta yli läikkyvän virran tunnistavan toisen kappaleen, tunnistaesaan toisen kappaleen, virta ikään kuin pimenee.Vähän niin kuin kuun pimennys kun aurinko ei paista siihen maan ollessa välissä.

Miten ”säteily” voisi havaita ”hei tuolla on toinen planeetta kuu, älä aurinko lähetä valovirtaa sinnepäin”?

Tuo on erinomainen kysymys, ja kertoo siitä, että arvon kuulijani olet hereillä.

Ei, ei, ei ole massojen välistä empatiaa. Yksi massa ei sano toiselle massalle – älä tänne päin läiky. Kyseessä ei ole mitään tietoista toimintaa, etkä varmasti odottanut minun alkavan animoimaan massaa? Selitys on yksikertainen, ja ymmärrät kun palaan aiheeseen massa.

Tai palaan paremminkin massan sisälle. Olemme siis saapuneet massan rajapintaan ja astuneet portista sisälle massaan. Kuten aiemmin kuvasin, on jo loogista ajatella sen olevan ääretön sisältä, sillä se ei sijaitse tämän maailmamme mitta-asteikoissa kuten lähestyämme massaa jouduimme todeta. Se pieneni lopulta jakamattomaksi, vaikkakin ei pienentynyt, mutta jakamattomana olisi sen sisälle pääseminen paradoksaalisesti sen jakamista.

Kun olemme päässeet massan sisälle, siellä aukeaa toinen ulottuvuus. Sanokaamme sitä vaikka rinnakkaiseksi avaruudeksi, kosmokseksi. Sanon vain näin, koska enole mahtipontinen, vaan yritän selittää pohdintaa ymmärrettävästi, jotta olisi helpompaa kuvitella ja pohtia siellä massan sisällä olemista.

Ollessamme astuneet tuon massan sisälle,  palatkaamme pohtimaan ”ulkopuolella” ihmetystä herättänyttä kysymystä siitä, miten massa voi tunnistaa toisen massan, vaikka ne ovat erossa toisistaan, niiden välillä on etäisyys, eivätkä ne lähetä mitään signaaleja toisilleen, ei sähkötä, ei lähetä tekstivistiä, ei. Ei sillä nehän nimenomaa pimenevät, sammuvat toisilleen.

Miten ne sitten ”kommunikoivat”? Eivät ne itse asiassa kommunikoi, vaan ne ovat kiinni toisissaan. Massan sisällä kaikki maailman massat ovat samaa.

Hetkinen. Väitänkö siis että maapallo ja kuu ovat massasta katsoen samassa paikassa? Kyllä.

Väitänkö todellakin, että aurinkokuntamme planeetat ovat itse asiassa massan ulottuvuudessa kiinni toisissaan? Kyllä.

Siis ei kait voida vaittää, että kaikki tähdet, olivat ne galakseja tai aurinkomme tapaisia yksittäisiä aurinkokuntia, supernovia, atomipölyä joka vasta muodostaa planeettoja, ovatko ne samassa paikassa? Kyllä. Ne ovat massaa.

ULOTTUVUUS

Toinen ulottuvuus, ei tämä meidän leveytemme, korkeutemme, syvyytemme, tai valomme, vahva tai heikko voima, tai mikä tahansa näkyvä, ole muuta kuin sitä, minkä aistimme ovat lopulta kyenneet näkemään, kuulemaan.

Morssetamme ikivanhalla lennättimellä, kuuntelemme putkiradion rahinaa, katsomme tähtiä kaukoputkella vaikka paljain silmin emme näe valoa, ihminen on kyennyt löytää ympäriltään ”näkymättömiä” voimia, radioaaltoja, ultraviolettia, gammasäteitä… Mutta yhtä voimaa emme ole löytäneet, niin kutsuttua ”gravitonia”, massan yliläikkyvää virtaa.

Eikä ihme, sillä nämä käyttämämme instrumentit tunnistavat ulottuvuutemme aineen, muttei tietysti tunnista toisen ulottuvuuden ”ainetta”, päin vastoin kuin massa toki tunnistaa sen, sillä sehän on itse asiassa massaulottuvuuden tuttua ”mitä sitten lieneekään”.

Oleellista tässä ei ole se, mitä tänne tulee, virtaa, pursuaa, vaan se kun sukellamme massan sisälle, saavumme ulottuvuuteen jossa itse asiassa voimme siirtyä minkä maailman kolkkaan tahansa missä on massaa.

Eli kirjaimellisesti menemme laboratoriossamme koeputkessa sijaitsevat massan pinnan sisälle ja astumme ulos toisessa galaksissa.

Tässä vaiheessa luonnontieteilijät alkavat kiistää pohdintaani. ”Se pitää olla mitattavissa”, ”Ainahan puhetta ja kirjaimia maailmaan mahtuu, hulluutta”, ”mielipuolista väittää, että pääsemme luomatta madonreikää vaivatta astumaan maapallon pinnalta toiselle puolelle maailmankaikkeutta toisen pallon pinalle hetkessä, ilman etäisyyden luomia esteitä.”

Ja kuitenkin pääsemme. Vastaan. Älkää uskoko minua. Uskokaa mittaustulosta joka todistaa minun olevan pohdintoineni oikeassa.

Millainen tutkimusasetelma todentaa väitteeni?

Yksinkertainen koejärjestys menee näin: eristetään yksi massa, se äärettömän pieni massa muista lähistöllä olevista massoista. Lähistöllä oleviin massoihin kohdistetaan, sanotaan vaikkapa massiivista fotonipommitusta. Koska astumme sattuman tielle koejärjestelyssämme, pommituksen täytynee jatkua pitkään, vuoden, kaksi, vuosikymmenen, sata vuotta, ehkä pidempään, mutta lopulta tuosta yhdestä massasta sinkoaa yksi ja sama fotoni ulos kuin yksi lähettämämme.

Se sinkoaa ulos ilman että massan paino muttuu, energiataso muuttuu, itse asiassa siinä eristämässämme ei muutu mikään, siitä vain putkahtaa valoa, pilkahtaa vaikka E=MC2 väittää mahdottomaksi putkahtavan massan muuttumatta. Miksi? Valo on mennyt ympyröivän massan sisälle, se on kiertynyt sattumalta niin että se sinkoutuu ulos tuosta yhdestä portista.

Tietenkin siitä voi sunkoutua ulos vaikka toiselta galaksilta valoa, tai miksei jopa avaruuskulkija, alieni.

Hetkinen. Sanoinko avaruuskulkija?

 

IHMISEN SIIRTÄMINEN ON KÄSITETTY VÄÄRIN (tässä ripaus skifiä koska se on ”kivaa”)

Minä en ole luomassa avaruusasema Galacticasta tuttua ihmisten siirrintä. En hajoita ihmistä energiaksi, lähetä sädekimppna toiseen paikkaan ja kokoa siellä takaisin ihmiseksi. Hologrammiksi voisi onnistua, muttei muuten, sillä massa ei kulje energian mukana. Massa on aukko.

En pyri kehittää ihmisen siirrintä, vaan pyrin pohtimaan massan sisällä sijaitsevaa ulottuvuutta. Massa on aukko sinne. Aukkoa toki voidaan siirtää, mutta ei muuttamalla aukko energiaksi.

Eihän tyhjää voi muuttaa. Aukko on vain aukko. Tyhjä. Se mikä on sen sisällä on toinen ulottuvuus.

Kätevämpää, olettaen, että ihminen olisi tarpeeksi pieni, astua massan sisälle, kävellä sieltä käsin sinne, minne haluaa, vaikka Venukseen, Marssiin, tai, no, ihan minne vain. Se olisi varsinainen patikkareissu. Sillä sehän olisi toisen ulottuvuuden voimien sisällä tehty reissu.

En siis ala nyt pohtia tuota  matkailun asiaa enempää, vaan haluan vain todeta, että unohtakaa massan muuttaminen säteilyksi. Sen sijaan miettikää hetkisen omia aivojanne. Miettikää omaa kehoanne, no, vaikka yhtä silmähermon pienen pientä atomia, sen pienenpää ja pienempää hiukkasta.Mistä se on tehty. Tai paremminkin, mitä se on?

Massaa.

Mehän olemme massaa. Me vedämme puoleemme kappaleita. Joten meissä on suora kontakti johonkin.

Mihin johonkin. No herranen aika. Tietysti massaan, sillä me olemme massaa. Meillä on tämän johdosta mahdollisesti kyky aistia sen kautta ihan vaikka toisen galaksin  yhden tietyn aurinkokunnan plaeetta xyz.

Me koostumme massasta, tuosta toisesta ulottuvuudesta, joka meissä muodostaa atomeja, molekyylejä, soluja, lihaksia, ruumiin, silmämme, korvamme, ihomme – siis mehän koostumme. Massasta.

Nyt herkkänä. Kuuntele omaa kehoasi. Kuuntele korviesi massaa. Katso silmiesi massaa josta silmät koostuvat, aivot.

Kyllä me saamme

Kyllä me sodan saamme aikaan

missä vain, kunhan on kesä

talvi, kevät tai ongenkoukku,

Donetsk, Helsinki, Kiova,

kyllä me saamme köyhyyden, häpeän,

kurjuuden ostamalla rahaa,

kyllä me saamme tarpeeksi

hyviä, huonoja, unia, painajaisia,

kyllä saamme solmut solmuun

toisen kerran, kolmannenkin.

Silloin saamme hiljaisuutta

kun taivas nostaa pystyyn

peukalot kuin ohjukset,

kun sataa tähdet lipuista

Washington, Moskova,

Peking, Lontoo,

Tampere, Kouvola,

Mäkkylä, Jupperi,

ihmisiä kengät jalassa,

hölmö ilme kasvoilla,

kun näin piti käydä

vaikka meille luvattiin.

Niin, mitä meille luvattiin?

Ja ennen kaikkea – kuka?

Kyllä irtoaa tähdenlentoja,

rakas pyöreän pallon kansa,

sanomme hullusti nauraen –

kyllä me saamme, saamme,

kuinka paljon saammekaan.

Kadut tulvivat ihmisiä

Aurinko putoaa kuin sade

Donetskin kaupunkiin,

kadut tulvivat ihmisiä

vaikka rintamalle on

kaksitoista kilometriä.

Vain pommitetut korttelit

ovat täynnä tyhjyyttä,

olisihan julmaa pakottaa

ihmisiä asumaan ilman vettä, sähköä

kodeissaan ja pommittaa heitä.

Kello kaksikymmentäkolme

he sulkevat kadut

ja avaavat kotinsa, sydämensä.

Auringonkukkien sota

Ketä vastaan ne sotivat

ja miksi mietin bussin laskeutuessa

kuivakan pölyiseen maahan.

Saavumme Donetskin kansantasavaltaan

heinäkuussa matkalla Asovanmerelle.

Auringonkukat juhlivat riehakkaina.

Tarinat kertovat kukkien sodasta,

mutta me uimme suolaisen

meren keinussa, pää auringossa,

kultaisin hiuksin, sinisin silmin

kuin pelto kelluvia ihmisiä.

Kertomus jatkuu – osa auringon

hatuista saavat ihanteen,

rakastavat maata kuin omaansa,

maan leveää multaa, pilviä,

pensaita peltojen laidoilla.

Ja kuten aina elämässä käy,

koittaa sadonkorjuun aika,

viljelijät leikkaavat omansa pois.

Asovan meren aalloissa keinuva

pääni kumartaa kukillenne.